Kuulkaa häntä! huusi Niels, joka juuri silloin astui sisään. Tuuli on hyvä ja etelässä, Björn!
Minä tiedän sen! vastasi Björn ja oli noussut seisoalleen.
Hiljaa! huusi isäntä. Antakaa kiertäjän puhua loppuun.
Niin, kuulkaa nyt minua, rakkaat ystäväni! soperteli väkipyörän kiertäjä ja heilahteli edestakaisin. Mehän olemme kaikki ihmisiä ja me rakastamme kaikki rakasta synnyinmaatamme. Minä en sano isänmaata, minä sanon synnyinmaata. Sillä emmehän tiedä, mistä isämme ovat tulleet, mutta sen me tiedämme, missä itse olemme syntyneet…
Mitä roskaa se on! huusi Niels, joka oli käsittänyt aseman ja oli sotatuulella.
Mikä mies se on tuo? kysyi puhuja ja koetti sameine silmineen saada tuon vieraan olennon eteensä vakiutumaan. Onko se mies, joka ei tahdo juoda sy-synnyinmaansa ma-maljaa, niin sanon minä: Hyi saakeli, sanon minä!
Niels katsahti merkitsevästi Björniin.
Puhdistammeko pahnan ja otamme sitten Tiinan kanssamme?
Björn viittasi hänelle kädellään. Mutta kun se häävieras, joka oli tukenut väkipyörän kiertäjää, kuuli "pahnasta" puhuttavan, päästi hän kiertäjän menemään, tämä kaatui nenälleen, siitä syntyi suuri häläkkä, huudettiin ja meluttiin ja Niels oli tarttunut oikeuden palvelijan hännykseen — silloin asettui Tiina, aseman juuri kireimmillään ollessa, muinaisajan uljaiden naisten tavoin, päättävästi herransa ja puolisonsa rinnalle, ja ilmoitti, että "hän kernaammin purjehti hänen kanssaan vaikka Jyllantiin kuin että suvaitsi tämmöistä meteliä omissa häissään tapahtuvan".
Sillä oli asia päätetty ja ratkaistu. Väkipyörän kiertäjä kannettiin viereiseen huoneesen sängylle; käsiä puristettiin ja laseja kilistettiin. Björn ja Niels esiintyivät nyt mitä herttaisimpina; Niels tilasi boolin omalla kustannuksellaan. Ravintolan pitäjäkin mukautui.