Kaikkiin tavanmukaisiin valmistuksiin oli ryhdytty ja niistä oli tärkein tämä: hän oli mennyt kihloihin.
Kuinka siihen oikeastaan oli tullut ryhdytyksi, sitä ei tämä taru tiedä kertoa. Hän oli perinyt huoneet vanhan kalastaja-onterin kuoleman jälkeen ja maksanut pois veljensä Kielsin osan. Tämä oli sitten rakentanut majansa tuonnemmaksi kylään.
Björn istui nyt talossaan kaikkine kalastuskamsuineen ja tunsihe hiukan yksinäiseksi kaiken tämän rikkautensa keskessä.
Hän kantautui nyt useammin kuin ennen kievariin, täytti lyhyen puunysänsä, pisti tarinaksi ja kostutteli kurkkuaan.
Iloinen kievarin isäntä oli nainut vuosi sitten ja pistihe vähä väliä ovesta ulos "katsomaan jotain".
Mitä sinä oikeastaan tähystelet niin tarkkaan? kysyi Björn. Etkö voi antaa akkain siellä sisällä lasta hoitaa?
Isäntä sanoi tähystelevänsä "hampaita".
Hampaita?
Niinpä niin. Niin pian kuin hampaat tulevat esiin, herkiää se huutamasta.
Vai niinkö! Kuulehan, kapakoitsija, mahtaisiko tuota saada katsoa?