"Viimeinen joka meni ulos, oli Björn — tavallisuuden mukaan. Tiina oli ensi alussa pitänyt tapanaan tulla häntä noutamaan, mutta siitä oli Björn tehnyt lopun. Sillä, sanoi hän, naisilla on omat tehtävänsä ja miehillä omansa, eivätkä ne saa sekoittaa niitä toisiinsa. Sillä hän on hyvä kalastaja ja kunnon perheenisä ja hän kyllä itse pitää huolen siitä, milloin hän menee kotiin, niin ett'ei talo tule siitä kärsimään.
"Hän tuli nyt luokseni ja laski suuren nyrkkinsä niskalleni — mutta hyvin varovasti — ja sanoi: Kuule, Anders, mehän olemme vanhoja tuttuja, me molemmat; tunnusta nyt asia, niinkuin se on. Onko siinä mitään tuossa Cimbrianuksessa eli onko se vaan sinun kujeitasi? Minä en kerro siitä kenellekään!
"Mutta minä vastasin, ett'en minä siitä mitään tiennyt.
"Silloin otti hän nyrkkinsä pois ja meni ulos ovesta sen enempää kyselemättä. Kääntyihän vaan ovessa ja katsoi minuun.
"Mutta minulla oli silmäni siellä, missä nenäni oli: lasissani. Ja sitten meni hän.
"Kohta tein minäkin samoin.
"Seuraavana päivänä odottelin minä Larsia venheelleni. Mutta hän ei tullut. Minä otin toisen miehen mukaani merelle ja tapahtui niin, että me saimme sinä päivänä verkkojen täydeltä silakoita. Kun palasimme kotiin, oli Lars ollut vaimoni luona ja sanonut itsensä irti yhtiöstä.
"Antaa vaan sanoa! sanoin minä.
"Kun tapasimme toisemme, niin hän vaan katsoa jyräsi minuun kulmainsa alta ja samoin tekivät vähitellen kaikki muutkin.
"Annoin heidän jyrätä ja hoidin vaan toimiani. Mutta sitten tapahtui niin, että ruotsalaiset kävivät kovin lähenteleviksi ja tekivät meille kaikenlaista kiusaa ottamalla pois pyydyksiämme ja muullakin tavoin meitä häväisten.