"Lopulta kehittyivät asiat niin pitkälle, että Björn, joka myöskin oli menettänyt pyydyksiä, suuttui silmittömäksi ja puhallutti miehet torvella kokoon, ja me tulimme kaikki ja seisoimme siinä ja väittelimme puoleen ja toiseen, mitä nyt olisi tehtävä.
"Kuulia ja ruutia! sanoi Björn, sillä hän oli oikein vihainen.
"Toiset arvelivat kuitenkin, ett'ei käynyt sillä tavoin, ja kun he kauvan olivat tarinoineet sinne ja tänne, niin pyysin minäkin vihdoin sananvuoroa:
"Saattaisihan niitä rosvoja ampuakin, sanoin minä, mutta sitten joudumme me itse paljon pahempaan pulaan jälestä päin. Eikähän liene hyötyä linnassa istumisestakaan, kun on vaimo ja lapsia hoidettavana. Olisi paljoa parempi, jos saisimme tietää niiden nimet, jotka pyydyksiämme varastelevat, niin voisimme antaa heidät ilmi ja niin olisi meidän valituksillamme jotain varmaa pohjaa!
"Voisitko sinä ehkä sanoa meille nimen? kysyi Povl Svendsen, ja iski silmää toisille.
"Ehkä mä voisin! vastasin minä. Se, joka on varastanut pyydyksiämme, on nimeltään Ole Jönsson Liljedal ja asuu vastapäätä Maagelejessa!
"Kaikki vetäytyivät he kolme askelta taapäin eikä kukaan virkkanut mitään.
"Mitä hän sanoo? kysyi Björn ja pani kouransa korvan taa.
"He kertoivat hänelle sanani, jonka jälkeen Björn katsoi merkitsevästi minuun ja kysyi:
"Oletko varma asiasta?