Kaikki kummastelivat, ettei se ollut saapuvilla. Eihän se tavallisesti koskaan pettänyt, olipa yö eli päivä.
Mutta kun pysähdyttiin sen majan eteen, missä Jens ja Hanna asuivat, kuului sieltä heikkoa vikinää ja pidätettyä murinaa.
"Peto" oli sulettu huoneesen.
Pantiin paari punaseksi maalatun oven eteen ja yksi kantajista alkoi soittaa harmonikalla: "En tiedä, koska loppuni tulee".
Koiran vikinä muuttui ulvonnaksi ja se raapi ovea sisästäpäin.
Kantajat ja saattoväki vetäytyivät vähän syrjempään, ainoastaan soitteleva Povl Svendsen jäi istumaan lähimmän lankkupölkyn nenään virttään soittamaan.
Lankkujen ja aitojen päältä tarkastelivat muut punaseksi maalattua ovea.
Silloin kuului sisältä Hannan ääni.
Pidätkö suusi, kirottu Peto!
Koira lakkasi ulvomasta. Kohta aukeni ovi ja paljas, voimakas käsivarsi heitti hänet pihalle.