Aamuhämärän epäselvässä valossa, jota täällä huoneiden välissä oli vielä niukemmalta, makasi mies siinä — ruumisvaatteissa, kalpeana ja liikkumatonna.
Vaikeroiden vaipui hän penkille vainajan viereen.
Ei huomannut hän nuoria, ei pulloakaan.
Hän oli kuollut, hukkunut, yli ajettu…
Hän oli rakastanut Jenssiä, kun tämä oli nuori ja reipas kalastaja. Välillä oleva aika kaikkine seikkoineen oli yhtäkkiä kadonnut. Hän oli kerran rakastanut häntä, nyt oli hän kuollut.
Hanna vaikeroi:
Jens, oma Jenssini! Etkö voi nyt mitään virkkaa? Mitä on sinulle tapahtunut? — Tule, pikku koiraseni, tule! Voi, hyvä Jumala, hän on kuollut; ja lapset, ne onnettomat!
Hän ei ollenkaan tullut ajatelleeksi, että lapset varmaankin olisivat onnettomammat semmoisen isän kanssa kuin ilman. Hän kutsui koiraa; hän tahtoi tällä hetkellä osoittaa hellyyttään jollekin. Mutta koiralla oli hyvä muisti; se siirtyi yhä ulomma sinne päin, missä Povl Svendsen oli kätkeytynyt lankun varjoon.
Povl Svendsen oli iloinen veitikka. Hän ei voinut kauvemmin pidättää itseään. Harmonikkaansa äännähyttäen hätisti hän koiraa luotaan ja silloin huomasi hänet Hanna.
Hän hyppäsi pystyyn. Nyt selvisi hänelle yhtäkkiä kaikki. Nyt huomasi hän puutarhan penkin ja nuorat ja — pullon.