Jens makasi ja horisi jotain hampaittensa välissä.
- Odotahan sinä! huusi Hanna, syöksi sisään ovesta ja palasi sieltä likavesikorvon kanssa, jonka sisällyksen hän tyhjensi autuaasti kuolon uneen nukkuneen silmille.
Kuollut ulahti, kiskoi nuoriaan ja alkoi anoa armoa.
Vastustamaton naurun rähäkkä remahti lankulta ja aidoilta.
Hanna katseli ympärilleen ensin säikähdyksissään, sitten kostoa tuhkien.
Vai armoa sinulle, vai armoa! Ei, selkääsi saat — ja selkäänsä pitäisi saada kaikkien niiden konnien, jotka pitävät onnetonta vaimoparkaa pilkkanaan. Tuossa saat ruumispaidastasi ja tuossa saat pullostasi, sen hylkiö! Ulvo mitä ulvot! Ulvo mitä ulvot!
Hän oli tarttunut äsken pois heittämäänsä karttuun ja nyt sai penkkiin köytetty raukka varmalla, mutta säälimättömällä kädellä selkäänsä niin, että luut ruski.
Koira, joka nyt huomasi toden tulleen, hääri ympärillä hameesen tarttuakseen, mutta sai muutamia niin tuntuvia iskuja turpaansa, että ulisten peräytyi.
Jens sai selkäänsä kuin puimakoneesta. Hän kiljui, repi nuoria ja rukoili armoa. Mutta yhä sakeammin satoi iskuja ja miesten täytyi viimein juosta hätään ja ajaa kostonhimoinen aviopuoliso väkisin tiehensä ja telketä ovi hänen jälkeensä.
Nuorat päästeltiin irti ja Jens nousi istumaan penkille. Pullo oli vierähtänyt hiekkaan. Käsiin, kasvoihin, rintaan ja jalkoihin olivat iskut sattuneet. Hän tekeytyi kovin kurjaksi ja tarkasteli verisiä sormiaan ja turvonneita jäseniään.