He kuulivat kauvas hänen itkunsa.
Antaa hänen olla! sanoi Björn. Ei haitanne, jos vähän saa miettiä.
Siitä on kauvan, kun hän on sitä tehnyt!
Hetken kuluttua nähtiin Martin Soittoniekka, jonka ohikulkevat olivat herättäneet, astuvan ulos ovestaan tyynenä ja rauhallisena kantaen käsissään muutamia kestikievarin isännältä saatuja vaatekappaleita.
Aamuauringon kellertävässä valossa puki hän ne Jens Svendsenin päälle.
Ja sitten kantoivat he koiran Soittoniekan luo.
Seuraavana päivänä levisi se huhu kylässä, että Martin Soittoniekka ja Jens Svendsen olivat lähteneet yhdessä merelle kalaan. Ei kukaan tahtonut uskoa tarua todeksi, mutta tosi se oli.
Yhtä totta oli sekin, että Jens seuraavana päivänä lähti yksin kalaan. Filosoofi pysyi periaatteelleen uskollisena, mutta Jens oli saanut uusia periaatteita; ja niille pysyi hän uskollisena.
Jens kalasteli eikä turhia puhunut. Soittoniekka pysyi maissa miettien ja tuumiskellen. He olivat molemmat yhdessä perustaneet "raittiusseuran." Se oli ainoa niillä tienoin.
Meren hylky.
Juuri niin — onko teillä tupakkaa? — juuri niin kuin sanon, niin se tapahtui. Kuka hän oli, oliko saksalainen vai englantilainen, vai oliko ehkä hollantilainen, sitä en voi sanoa; sillä puhua ei hän osannut, ei ainakaan mikäli minä tiedän.
— Tupa oli tavallisuuden mukaan väkeä täynnä, jotka kaikki olivat äänessä yht'aikaa.