Ja siinä hän istui.
Aurinko oli jo laskemaisillaan ja paistoi häntä suoraan silmiin. Ja kun me lapoimme siimaa ja silloin tällöin päästimme turskan koukusta irti, täytyi meidän vähä väliä kääntyä kokkaan päin ja katsahtaa häneen.
Hans, joka souti keskellä venettä, luuli aina tuon tuostakin niskaansa kutkuttavan. Hän muuttelehti levottomana tuhdollaan ja pälyi olkapäänsä yli kokkaan päin.
Mitä siinä pälyt, Hans? kysyin minä.
Hans ei vastannut mitään, mutta alkoi viheltää.
Kalastaja ei vihellä venheessään! sanoin.
Hetken kuluttua sanoo Jens:
Minusta näyttää, että hän tuijottaa meihin!
Loruja! sanon minä. Mitenkä voisi kuollut tuijottaa?
— Hetken kuluttua sanoi Jens taas samaa ja Hans kävi levottomaksi tuhdollaan. Ja juuri kuin me olimme lappaneet sisään koko siiman, niin hellittää Hans airot ja kumartuu ja tempaa suuren ristikalan (meritähden) venheen pohjalta, ja kääntyy ja paiskaa sen hukkunutta vasten otsikkoa, niin että puolet kasvoistakin siihen peittyvät.