Tuskin oli hän mennyt, kun Jens ja Hans panivat pyssynsä venheesen ruumiin viereen, ja Hans otti pullon ja teki lähtöä.
Minne matka? kysyin minä ja pistin sapelin eteen.
Pistä tikkusi tuppeen! sanoi Hans. Minä menen tietysti pulloa täyttämään.
Hän meni kuin menikin ja kun tuli takaisin, jaoimme me vahtiajan kolmeen yhtä suureen osaan niin, että kahdella aina oli levon lomaa, sill’aikaa kuin kolmas kulki sapelin kanssa. Minulla oli ensi vuoro ja nuo molemmat muut pistäytyivät hiekkasärkän kupeesen ja vetivät palasen purjetta korvilleen. Olisi tietysti ollut mukavinta paneutua venheesen ison purjeen alle. Mutta siihen ei heillä näkynyt olevan oikein halua tuon vieraan toverin vuoksi.
Kuu oli noussut ja valaisi rantaa ja venhettä ja sen yli levitettyä vaatetta, jonka alla ruumis oli. Kävelin edestakaisin rannalla sapeli kainalossa ja nyrkit taskussa. Katselin merta ja pilviä nähdäkseni, mistä tuuli huomenna puhaltaisi, katselin venhettä ja sen yli levitettyä vaatetta, ja häntä, joka alla makasi, ja kuljin siinä noin mietteissäni ajatellen tämän elämän tukaluuksia varsinkin merimiehelle, joka ei koskaan ole varma lopusta, silloin kun alkaa alusta; ja kuta enemmän minä sitä ajattelin, sitä raskaammalta alkoi vartiana olo tuntua ja minä kiittelin mielessäni Hansia, joka oli pitänyt huolta pullosta, sillä nythän minä saisin pienen sydämmen lämmittäjän.
Menen siitä Hansin luo ja otan pullon hänen päällystakkinsa taskusta.
Keikautan kulahduksen kurkkuuni ja aion taas panna pullon takaisin, kun
Hans avaa silmänsä ja sanoo:
Ota vaan eläkä ujostele!
Luulin sinun nukkuvan, Hans, sanoin minä. Yö on kylmä. Millainen on maataksesi?
Huono on, vastaa hän. Se on kaikki tuon saakelin hukkuneen syy. Mikset antanut hänen mennä, niinkuin pyysin.
Herra Jumala, mutta pitäähän ihmisellä olla ihmisen tunteet!