Hänkö ihminen! huusi Hans. Ihminen on se, joka elää niinkuin sinä ja minä. Kun on kuollut, niin on tyhjää — tomua ja tuhkaa, niinkuin pappi sanoo. Ja tyhjällä ei voi olla mitään!
Tuumin tuota hiukan, mutta en voinut päästä selville.
Näetkös nyt! sanoi Hans. Jos ottaisimme hänen kellonsa tai paperinsa, niin olisi se varkautta. Sillä ne semmoiset kalut pitää jättää nuuskijoille, jotka huomenna tulevat. Mutta meren hylky pitää haudata niine vaatteineen, jotka sillä oli päällä löydettäessä. Sen minä tiedän; ja miksi antaisimme me käärmeiden kaluta tuommoisia uusia hyviä saappaita, sitä en minä ymmärrä!
Kynsin korvallistani ja sitten minä kysyin:
Kuka ne sitten saisi nuo saappaat, sinä vai minä? Kahden pannahan niistä ei juuri ole.
Hans katsoi minuun.
Voimmehan heittää arpaa!
Hän kumartui maahan ja otti kiven kouraansa ja vei kädet selän taa ja kysyi:
Oikeako vai vasen?
Ei, minä en saata! sanoin minä ja vetäysin pois.