Ei näy olevan noista puutetta! Minä tarkoitin lapsia.
Hän hymähti hänelle veitikkamaisella tavalla. Hänellä oli tuo tuollainen katoamattoman hyväntuulen lahja, joka oli puoleksi synnynnäistä huolettomuutta, puoleksi saavutettua elämän viisautta, ja jonka epätoivoisina hetkinä tahtoisi antaa koko kansalleen. Sen avulla voidaan elää hyvin raskaina aikoma; ja jos hyvät ajat taas tulevat, niin se iloisuus ei muutu uhkamielisyydeksi. Suuri osa keskisäädyn ihmisistä elää sen turvin — elivätpä sitten maalla tai merellä.
Hänen kasvonsa olivat käännetyt minua kohti ja minä näin, että nenässä oli arpi kiinalaisen merirosvon veitsen jäleltä. Leuka oli tukeva, harmeneva poskiparta tuuhea, otsa leveä ja kova. Ne olivat merimiehen kasvot, jotka eivät vielä olleet kovettuneet virkamiehen kasvoiksi. Niiden pääpiirteet olivat veitikkamainen piirre suun ympärillä ja silmien hyväntahtoinen mielevyys.
"Näitä on nyt kuusi sen pienen tytön kanssa, joka tuli perästäpäin. Saahan ne välistä nähdä puutetta ja saahan niiden edestä itsekin puutetta nähdä — vaan ei niistä kuitenkaan tahtoisi yhtäkään kadottaa, jos kuka kysyisi. Harald, elä kiusaa Petteriä! anna hänelle kauniisti korppu käteen…!"
Sen jälkeen kertoi tulliapulainen tarinansa korpuista.
— Voi sitä elää hyvinkin vähästä, kun täytyy. Mutta joskus saattaa se käydä liian vähäksi. Mitä arvelette siitä, kun alkupalkakseen saa kaksisataa riksiä ja sillä pitää elättää itsensä, vaimonsa ja kaksi lasta —?
Alkupalkaksi…?
Niin; se alku kesti vähän liian kauvan — kauvemmin kuin nuo kaksisataa riksiä. Olin nainut — näettekös. — Meillä oli pieni poika, perintöruhtinas, joka oli tullut vähän liika aikaisin maailmaan. Sitten tuli toinen sitä nopeammin, jos kirkonkirjoihin katsotaan. Äiti ja minä rakastimme toisiamme ja rakastimme lapsiamme ja anoppimuori teki samoin — järjestyksen vuoksi. Mutta elää meidän täytyi. Minä olin kuninkaallinen luovija-apulainen S-havnissa, ja eukko ja anoppimuori olivat lasten kanssa kaupungissa erään talon kolmannessa kerroksessa Reverensgaden varrella. Ne saivat joka äyrin palkastani ja minä imin kynsiäni. Sehän oli niinkuin pitikin —
Te olitte siis erillänne perheestänne…?
Tietysti. S-havnissa olisimme kaikki kuolleet nälkään. Sillä sotamiehiä oli siellä vaan muuan likainen aliupseeri, joka ei koskaan muuttanut kaulahuivia — ja tohveleita ei siellä käytetty. Tuumiskelen siinä itsekseni: tämä ei ole ollenkaan hauskaa! Vaan eihän sitä aina voi pitää hauskaakaan. Vaatteet alkoivat riippua päälläni niinkuin purjeet tyynessä; ja jos en olisi nuoruudestani tottunut siihen huonoon ruokaan, jota vanhoissa, huonoissa laivoissa tarjotaan, niin en nytkään olisi voinut elää paljaasta ilmasta.