Silloin tällöin tarjosi aliupseeri minulle ryypyn ja vähän lihaa; mutta sitten saattoi kulua kahdeksankin päivää, ett'ei hänelläkään mitään ollut, ja mitä ryyppyyn tulee, johon hän turvautui — niin olen minä, vaikka itse sen sanon, aina ollut kohtuullinen. Se näet kestää kauvimmin — ja täytyyhän ajatella virkaansa ja lapsiaan. Paljon työtä ei siellä ollut. Minulla oli kyllin aikaa ajatella tulevaisuuttani. Metsästelin hiukan ja kalastelin; ja sillätavoin elelin minä, niinkuin olen nähnyt villien ihmisten tekevän — paitse ett'en minä syönyt aliupseereja, syystä ett'ei heitä olisi voinut maistaa eikä haistaa.
Eräänä päivänä oli minulla tiukka olla. Olin saanut kirjeen eukolta, että miehistöni siellä kaupungissa oli lisääntymässä. Olemmehan kaikki ihmisiä eikähän siihen asiaan ole mitään sanottavaa. Vihkiessämme puhui meille pappi velvollisuuksistamme siinä suhteessa; ja eukko ja minä rakastimme toisiamme, niinkuin jo sanoin. Mutta harmillista se sentään oli.
Istuin vanhan vallin laidalla ja katselin vettä pitkin ja jos minulla ei olisi ollut niin nälkä, olisi se ollut hyvin kaunista. Nyt harmitti minua vaan, ett'ei kaikki tuo vesi ollut olutta ja nuo kivenmukulat rukiisia leipiä. Olisi tehnyt mieleni purra niitä, mutta minä säälin hampaitani ja olin purematta.
Tuli siinä siten kaljaasi purjehtien, jonka arvelin olevan Svendborgista kotoisin, ja ankkuroipi aivan eteeni. En tiedä mistä syystä, mutta minä menen venheelleni, joka meillä on rannassa, ja soudan laivaan. Olihan siitä ainakin jotain hupia. Tulen kannelle ja kysyn kipparia; hän oli kajuutassaan peräkannella. Menen sinne ja sanon hyvän päivän ja kippari — joka todellakin oli Svendborgista — sanoo kanssa hyvän päivän, ja minä istuudun ja voin sekä nähdä että haistaa, että siinä äsken oli syöty päivällistä.
No niin, tarinoimme minkä mistäkin, tuulista ja merivirroista ja sitten kysyy kippari: Saisiko olla vähän kahvia? Kiitos vaan, sanon minä, olen vasta syönyt ja juonut — oikein hyvää kalakeittoa ja voita ja leipää ja olutta päälle — mutta eihän kuppi kahvia ole koskaan pahitteeksi!
Kuulehan, kokki — sanoo kapteeni — tuoppa kaksi mukia kahvia ja sokerirasia!… Ja sitten asetti hän rommipullon pöydälle.
Saamme siitä kahvin, ja rommia sekaan, ja se maistoi niin makealle, että alkoi tehdä lisää mieli. Mutta minä olen olevinani, niinkuin en olisi mitään vailla ja me juttelemme minkä mistäkin, tuulista ja merivirroista; ja sitten tulee kokki vielä kerran sattumalta sisään ja ottaa jotain kirstusta, jonka päällä me istumme. Ja minä katsahdan kirstuun ja näen, että se on täynnä kauniita, suuria laivakorppuja.
Mitä siellä on? kysyn minä ja osoitan sormellani.
Missä? sanoo kippari ja käy katsomaan.
Ka, nehän ovat korppuja! sanon minä.