Hi, hi! sanoo svendenborgilainen ja ottaa yhden. Voitteko murtaa sen?
Ja minä murran — noin vaan piloillani — korpun polveani vasten ja pistän palan toisensa perästä suuhuni ja naurahtelen kipparia vasten naamaa.
On niin helkkunan kauvan siitä kuin minulla on ollut tämmöistä tavaraa hampaissani, sanon minä. Kun on ollut niin kauvan maissa, niin ne nuo mukulakivet maistavat!
Ja minä nauran ja kippari nauraa ja me kilistämme kahvin kanssa, ja minä otan — noin vaan piloillani — vielä yhden korpun ja pistän sen takataskuuni.
Kippari katsoo minuun ja kysyy jotenkin ihmeissään:
Mitä te sillä teette? — Nähkääs, sanon minä, minulla on pieniä papanoita siellä kotona, jotka eivät tahdo saada hampaitaan esille. Nyt on siellä vanha mummo, joka on sanonut, ett'ei ole mitään muuta keinoa niin hyvää kuin antaa laivakorppuja järsittäväksi, kun ikeniä kutkuttaa. Vaan tuolla maissa ei meillä ole tämmöisiä. Sentähden minä — teidän luvallanne?
Ottakaa pois vaan! Tuopa pitää muistaa sanoa eukolle kotiin tultua, sillä on niitä meilläkin ikeniä, joita kutkuttaa! — Ja niin antoi kippari minulle kantamuksen laivakorppuja.
Menin maihin ja elin kuin — helppo on arvata miten. Ja joka kerta kun mursin korpun, ajattelin minä lapsia tuolla kaupungissa. Olihan se vähän petoskauppaa — mutta kas, kun rehellisesti ja puhtaasti antaa perheelle koko palkkansa…
Niin saaneehan pistää korput omaan suuhunsa! sanoin minä.
Intian saali.