Oletteko kuullut siitä saalista — siitä Intian saalista?
En, en ole kuullut.
Niinpä saatatte kuulla nyt. Tulimme sotalaivallamme lämpimistä maista — St. Croix’ista. Ja aina sen pitää sattua niin, että tulemme näille merille kylmän aikana joko varhain keväällä tai myöhään syksyllä. Tällä kertaa oli nyt kylmä kevät, kun purjehdimme Englannin kanavaan eikä ilma lämminnyt Pohjan merelläkään. Miehillä oli nuha ja yskä, ne rykivät ja sylkivät. Oli sitten etumastossa mies, jolla mahtoi olla tavallista enemmän vettä suussa, sillä hänen sylkensä putoo kannelle, missä eräs vanhemmista aliupseereista seisoo, ja hänen nimensä oli Bunke.
Hän huutaa heti ylös: Pidä suusi kiinni, sen sika — kun töllistelet! Ja samassa putoo mies mastosta ja suistuu suin päin mereen.
Bunke karjuu: 'Mies mereen!' ja kun hän ehkä luuli olevansa syypää siihen, kiskasee hän puolisaappaat jalastaan ja heitäkse miestä pelastamaan.
Laiva kulki hyvää vauhtia ja korkealla kuohui meri eikä mies — enemmän kuin muutkaan kalastajat — osannut uida; mutta siitä huolimatta pelasti Bunke hänet, ja kun laiva on noussut tuulta vasten ja venhe laskettu veteen, niin saamme heidät molemmat sen suuremmitta vaikeuksitta laivaan takaisin ja mies saa nuhteita ja Bunken nimi kirjoitetaan muistiin; ja kun päällikkö sitten myöhemmin tulee kannelle, niin kutsuu hän Bunken luokseen ja sanoo hänelle pari kaunista sanaa, jommoisia kiireessä voi sanoa semmoisista asioista, — ja sitten luovimme Pohjanmeren yli eikä kukaan ajattele enää koko asiaa.
Mutta kun olemme päässeet Skageniin ja sää on vähän parantunut, vaikka tuuli onkin vastainen, niin kutsuu päällikkö Bunken luokseen ja sanoo aikovansa ehdottaa hänet pelastusmitalin saajaksi.
Ymmärrän, herra kapteeni, sanoo aliupseeri ja nostaa kätensä lakin liepeesen.
Mutta olen minä ajatellut — sanoo päällikkö, että matka on kestänyt kauvan ja että kotona Krokodiilikadulla on rahasta vähyys!
Ymmärrän, herra kapteeni! sanoo Bunke.