Onhan se kauniin näköinen tuollainen mitali punasessa nauhassaan, kun Fredriksbergillä kävellään, mutta onhan hyvä omatuntokin jo tarpeeksi kaunis koristus ja sentähden kysyn minä sinulta, tahdotko ennemmin kuusitoista taalaria hopearahassa? — sanoo päällikkö.
Ymmärrän, herra kapteeni! sanoo Bunke, vaan saanko miettiä asiata huomisen?
Voit antaa minulle vastauksen, kun olemme tulleet satamaan — Bunke!
Ja sen sanottuaan meni päällikkö kannen alle. No, kuulen sitten illemmalla, että Bunke puhelee vanhan ystävänsä tykkimiehen kanssa tästä asiasta.
Tykkimies sanoo:
Minun mielestäni sinun pitäisi ottaa mitali. Eihän se lantti ole itsessään juuri minkään arvoinen, mutta se punanen nauhanpätkä — näetkös — se on se, joka pistää niiden maamoukkain silmiin, niin että saattavat nähdä, kun aliupseeri tulee nutun rinta kaukaa paistaen, että siinä on mies, joka ei ainoastaan kulje kuninkaan vaatteissa ja saa haukkua ihmisiä, vaan joka myöskin uskaltaa panna housunsa likoon, kun sattuu eteen nahjus, joka ei itse kykene itseään auttamaan.
Siihen vastaa aliupseeri:
Ymmärtävästi puhuttu. Mutta minä luulen kuitenkin, että ukko on oikeassa. Raha on rahaa. Tämä on ollut vähän pitkänlainen matka ja — eihän sitä ole tarvis salata — minä olen siroittanut kaikki mynttini maihin niille mustille neekerinaisille, jotka vaatteemme pesivät, ja niille muille mustille tyttärille, joiden kanssa karkelolta pidimme. Ollaanhan heikkoja ihmisiä!
Heikkoja ollaan, jumala paratkoon! sanoo tykkimies.
Ja sitten sanoo taas toinen: