Kun nyt tulen kotiin Krokodiilikadulle, niin on eukko siellä odottamassa, ja eihän siinä ensi alussa muuta kuin suudellaan ja taputellaan, mutta sitten tulee eukko järkiinsä ja kysyy: Bunke, on kai sinulla se Intian saali, jonka lupasit? Ja siinä seison minä eikä siinä auta mitali eikä se punanen nauha, — kun ei eukko kuitenkaan saata niitä kantaa.
Olet oikeassa! sanoo tykkimies. Aivan samalla tavalla käy, kun minä tulen kotiini Elefanttikadulle. Sielläkin on eukko, joka kysyy: Mitä tuomisia olet tuonut? — Se ero on vaan, että hän kysyy heti paikalla. Sillä hän ei ole niin rakasteleva luonnoltaan!
Minun eukkoni on — sanoo toinen. Hän on niin rakasteleva, ett'en saata vannoa, ett'eikö hänellä olisi ollut ystävää meidän merillä ollessamme. Sillä se nyt on naisten luonteen mukaista, että he siinä kohden ovat samanlaisia kuin me miehetkin. Eikä siitä kannata puhua, kun on merimies ja kun on vuosikausia matkoilla.
Eipä, jumaliste, kannatakaan! sanoo tykkimies ja raapii korvallistaan.
Mutta jos en minä nyt ole tuonut mitään kelvollista kotiin — sanoo aliupseeri — ja jos sijaiseni on ollut anteliaampi kuin minä, niin voisi tapahtua, että eukko ei enää voi haihduttaa häntä mielestään, ja sitä olisi vaikea ajatella merellä kulkiessa!
Olisipa tietenkin! sanoo tykkimies; ja sitten menivät he kukin toimiinsa.
Kun olimme ankkuroineet satamaan, niin menee Bunke päällikön luo ja sanoo miettineensä asiata ja olevansa aivan samaa mieltä kuin päällikkökin.
Otatko siis rahat? kysyy päällikkö.
Otan, herra kapteeni!
Ja päällikkö lukee hänelle kuusitoista riksiä kouraan ja puristaa kiinni toisen silmänsä — niinkuin tekee aina, kun on hyvällä tuulella — ja kysyy: