Ja räätäli alkoi aukoa esiliinan solmuja. Mutta mytty oli läpi märkä eikä ole niinkään helppo aukoa märkiä solmuja.
Eikö voisi saada nurkasta jotakuta tulemaan? ehdotti toinen pojista.
Tuleeko siitä tulosta mitään? huusi Björn aallonmurtajan päästä.
Hän huusi vielä jotain muutakin. Mutta tuuli oli maalta päin ja oli yhä kiihtynyt niin, ett'ei sanoja eroittanut.
Räätäli lähti mennä hoippuroimaan.
Minä muistan teitä, kun tulen takaisin! sanoi hän ja jatkoi vaivaloista matkaansa.
Kiitos lahjastanne! huusivat pojat jälkeen. Ja onnea matkalle!
Räätäli hoippuroi aallonmurtajan äärimmäiseen huippuun, jossa Björnin katettu venhe oli kiinnitetty sen itäiseen päähän ja nousi ja laski mainingissa, joka tuli aavalta mereltä. Venheessä oli kaksihaarainen lippu maston huipussa — se oli kuninkaallinen postivenhe — ja haarat seisovat suorina ilmassa, niinkuin olisivat olleet maalatusta läkkipellistä.
Tuuli ei antanut niille hetkeksikään rauhaa laskeutumaan.
Tuulella oli kiiru ja kiiru oli Björnilläkin.