Niels ei vastannut. Hän seisoi kokassa ja askaroi jotain halkaisijan kanssa. Näytti siltä kuin olisi hän laittautunut sitä nostamaan.
Anna sen halkasijan olla! huusi Björn. Meillä on liiaksi purjetta. Kohota vähän isoa purjetta; meillä on liiaksi tuulta. Mutta liiku vähän nopeammin!
Hyvin rakennettu, vakava merivenhe kiisi ohitse äärimmäisien karien, jossa meri jo vaahtona kuohui. Halkasijan puomi oli jo kerran nenänsä kastellut ja räätäli oli laskenut luisua edestakaisin kantta pitkin, kunnes hän viimeinkin kädet selän takana ja jalat harrallaan pääsi puristaumaan kiinni tuulen puoleisiin mastotouveihin, jossa hän nyt seisoi ja näkyi ikävöivän jotakin.
Niels totteli vastenmielisesti. Hän nosti purjeen yläpuomin nokkaa ja sai sen siten vakavammaksi. Sitten meni hän takaisin kokkaan ja alkoi taas askaroida halkasijan kanssa.
Björn seurasi hänen liikkeitään yhä kasvavalla jännityksellä.
Suuri karhu ei ollut enää nuori. Aika ja ankara työ olivat purreet merkkinsä häneen; mutta jättiläisvoimat olivat vielä tallella. Oli siinä muutakin kuin voimaa. Aikain kuluessa oli hän tottunut mainiosti komentamaan. Hänen vähäkuuloisuutensa oli lisääntymässä, mutta se vaikutti, että hänen vielä suuremmassa määrin täytyi luottaa itseensä kaikissa tilaisuuksissa. Sillä tavoin oli hän suuren hyväntahtoisuutensa ohessa käynyt vähän liika käskeväksi, joka välistä suututti veljeä. Se kävi ilmi sekä hänen äänestään että käytöksestään. Ääni oli aina yhtä oktaavia ylempänä tai alempana kuin olisi tarvinnut; eihän hän voinut itse kuulla puhettaan.
Vaan siitä huolimatta purjehtivat veljekset hyvässä sovussa postivenheellään.
Mutta viime aikoina oli Niels, niinkuin sanottu, käynyt vähän kummalliseksi syystä, että hänen vaimonsa äsken oli kuollut.
Kaikki vaikutti voimakkaasti veljeen, suru niinkuin ilokin, ja Björn oli jo viime retkellä huomannut muutamia säännöttömyyksiä annettujen käskyjen täytäntöön panossa, samalla kun Niels tinki lisäilemään purjeita kovassakin tuulessa. Mitä veli oli vastannut, kun hän nuhteli häntä siitä, sitä ei Björn voinut kuulla niin pitkän matkan päästä, mutta hän pudisteli pörröistä päätään ja päätti mielessään pitää miestä silmällä toisella kertaa.
Ja nyt oli toinen kerta ja nyt olivat he taas purjehtimassa ja tuuli kiihtyi.