Herralta olen saanut rotevat jäseneni, kuninkaalta venheeni ja henkeni tulee minun säilyttää eukkoa ja kakaroita varten. Enhän voi panna henkeäni ja jäseniäni ja venhettäni alttiiksi sen vuoksi, että Niels on höperö eikä voi unhottaa vaimoaan. Saahan hän Herran nimessä toisenkin, jos tahtoo. Minäkin aion itkeä vetreät vedet, aionpa toden totta itkeä sinä päivänä, kun Tiina laudalle oikasekse. Mutta — hän naurahti ja teki liikkeen kädellään — on niitä tyttöjä maailmassa, ja voihan siinä ensin katsoa, ennenkun kupeelle ajaa, ovatko laidat niin lujat, että kestävät matkalla. Jos oli matka lyhyt ensi kerralla, niin katsokoon, että toisella kertaa kestää kauvemmin. Antakoon Jumala meille hyvän omantunnon viimeiselle taipalelle lähtiessämme! se nyt on minun ajatukseni maailman menosta ja pankoot sen vaan kernaasti minun puolestani pöytäkirjaansa…!
Mykän kertomus haaksirikosta.
Jos voisi sanoa, että toivottomuus on hengillä jossain kunnassa, niin voisi sen sanoa Rantapitäjästä. Surullisia hiekkasärkkiä, pitkiä ja yksitoikkoisia kuin suru itse; meren nuolemia hiekkarantoja; rannoilla laivain hylkyjä tien viittoina, missä ei mitään tietä ollut; tuo ijänikuinen hermostuttava kalalokki ainoana vaihteluna; epävakaisen taivaan alituiset sadekuurot, jotka itkivät yhtä monta kertaa päivässä kuin pahankuriset lapset; siellä täällä muutamia huoneita ja talojen tapaisia; lehmän ja parin lampaan laihat haamut jollain kanervaniityllä; haisevia vesilätäköitä hiekkasärkkien välissä — ja jos tulit näiden särkkien lomitse tasaselle rannalle, niin oli siellä tuo alituinen maininki, joka karien yli liukui maata kohti ja kohisi ja veti henkeänsä niinkuin joku, joka on kävellyt liika kiivaasti ja tahtoo kertoa jostain hyvin tärkeästä — hyvin ikävästä asiasta; mutta ei saa sanaa suustaan, kun henkeä ahdistaa. Ja hän pyörittää silmiä päässään, ja huokaa, ja sammaltaa: voi… voi, Jumala auttakoon… Jumala minua auttakoon!…
Vaunuissa ei ollut vietereitä — tietysti; mutta leveä istuin riippui nahkaremmien varassa ja siinä oli kylläksi sijaa tohtorille ja minulle. Siinä oli liiaksi sijaa, ja me tulimme usein lähempään yhteyteen toistemme olkapäiden ja hatunlierien kanssa kuin mitä tavallisessa ajossa on tapana tulla.
Anteeksi… ka, anteeksi… se nyt on saak…! Ja sitten täytyi meidän nauraa, mutta kävimme kohta taas totisiksi. Ja sitten olivat piippumme taas uudelleen sytytettävät.
Se tapahtui, kun käänsimme alas rantaan. Unohdin sytyttämästä piippuni, mutta tohtori ei antanut häiritä itseään.
Ette ole tottunut tähän! sanoi hän ja napautti kopan kannen kiinni. Myönnän, että täällä on surullista, saakelin surullista, varsinkin syksyllä. Mutta kun saa kulkea täällä melkein joka päivä — ja öillä myös — niin — nyt se taas sammui — pa, pa, pa — niin — te ymmärrätte — tottumus on toinen luonto — ja sitä paitse — mihinkäpä emme ajan oloon tottuisi?
Oletteko koskaan ollut haaksirikkoa näkemässä omin silmin? kysyin minä.
Omin silminkö? Tuota niin, että — hm! oikeastaan — olen aina tullut jälestäpäin — tarkastamaan ruumiita ja sen semmoista.
Niin minäkin! sanoin minä.