Siinähän hän on Mads! sanoi tohtori. Ja hän jatkoi kääntyen minulle puhumaan: Mads, niin, siinähän se nyt on se mies kuin teitä varten kutsuttu. Hän oli yksin tällä autiolla rannalla eräänä iltana, kun suuri laiva joutui haaksirikkoon. Hän oli katsomassa sitä näytelmää alusta loppuun. Se oli aivan erikoisen kamala haaksirikko. Hän olisi voinut kertoa siitä teille. Sen pahempi…
Sen pahempi? kysyin.
Tohtori katsahti minuun ja kaatoi pois ihven piipustaan.
Hän tuli höperöpäiseksi sen yön jälkeen — niinkuin näette. Ja merkillisintä on, että hän kadotti puhelahjansakin. En puhukaan tukasta; — se oli tulipunanen sitä ennen.
Tuliko hän hulluksi? kysyin minä hiljaa.
Aivan niin — ja mykäksi. Olisiko mahtanut olla sukuvikaa…! sanoi tohtori.
Tosi satu.
Käyskentelin eräänä päivänä hiekkarantaa pitkin Skagenin pölyisellä rannikolla. Ilma oli samea. Majakan huippu häämöitti kuin suunnattoman suuren maston pää yli vaaleanharmaiden hiekkasärkkien. Laivain hylkyjä oli kuin siroteltu matalalle rannalle; karien ympärillä huokuivat aallot onttoäänisesti. Se voi ennustaa myrskyä, se voi myöskin olla viimeisen myrskyn maininkia. Tulevat ja menevät myrskyt ojentavat täällä alituisessa yhtymäpaikassaan kättä toisilleen.
Seisoi siinä muutamia ihmisiä aallonmurtajan päässä, jota meri nuoleksi pitkin, valkein kielin.
He tuijottivat kaikki samaan paikkaan ja näkyivät lausuvan arveluitaan samasta asiasta.