Muuta ruumissaarnaa ei mies saanut.
Minua ihmetytti, miten vähän melua tuommoisista asioista Skagenissa pidetään. Kaikkienhan meidän kuoleman pitää. Se saattaa sattua sinulle tänään ja minulle huomenna ja sentähden on parasta olla sitä kovin paljon ajattelematta. Se on heidän mielipiteensä ja onhan se käytännöllistä oppia oloissa, joissa elämä ja kuolema keikkuvat kuin venhe aallon harjalla.
Kun seuraavan kerran tapasin tuttavani Gammel-Skagenista, puuttui heistä yksi, Hans Lauritsen.
Minnekkä on Hans joutunut? kysyin.
Luotsi Ole Christoffersen painoi niinkuin tapansa oli poron syvemmälle piippuunsa ja teki piipun varrella merkitsevän liikkeen merelle päin.
Vai sillä tavoin! sanoin minä. Ja sinne jäi?
Turskien ruokana on, eivätkö liene jo lihaa luistaan kalunneet! vastasi luotsi ja pyysi tulitikkua.
Milloin se tapahtui? kysyin minä.
Siinä purjevenheessä viime syksynä. Huuhtautui pois kannelta ja me muut kolme olimme kolmekymmentä tuntia venheen pohjalla sen ollessa kumollaan päämme päällä. Ettekö ole kuulleet siitä kerrottavan?
En sanonut kuulleeni ja hän kertoi: