Oli Mikkelin aika eli jos tarkkaan sanon, oli syyskuun 27 päivä aamulla, kun Gammel-Skagenista keksimme merellä purjevenheen, jolla oli hätälippu mastossa. Oli niin parahaksi valoisa, että näimme, miten se pyöri meressä, sillä aallot olivat ankarat karin luona, vaikk'ei vielä ollutkaan täysi myrsky.
On siinä tietämistä noin pienellä aluksella! sanoin minä Sören
Kappelborgille, joka seisoi vierelläni. Mitä hänellä lienee lastinaan?
Itsepähän parhaiten tiennee! vastasi Sören. Vaan ei ole kaikki oikein; näetkö lipun puolimastossa?
Näenhän sen. Kenties on kippari pudonnut mereen. Vaan saattaahan siltä olla hauska tietää, mitä lastia siinä on!
Saattaapa saattaa! vastasi Sören. Mutta nyt soudamme minä ja Jens
Taveren kuulemaan, miten on asiat.
Hän ja Jens ja useat muut astuivat venheesen ja soutivat ulos. Näimme, että he saivat aluksen ankkuroiduksi ja käännetyksi tuulta vasten ja sitten tulivat he maihin kipparin ja hänen matruusinsa kanssa.
Heillä oli ollut vaivaloinen matka ja molemmat olivat he niin uuvuksissa ett'eivät mihinkään kyenneet.
Hän tahtoi nyt saada miehiä viemään alustaan Frederikshavniin ja kun olimme siitä aikamme tuumineet, tarjousin minä viemään aluksen määräpaikkaan, jos Sören Kappelborg, Jens Taneren ja Hans Lauritsen tulisivat avukseni.
Kun tulin kotiin hakemaan öljyvaatteitani, näin, että ilmapuntari yhä oli laskeutunut, taivaskin oli likainen ja myrsky nähtävästi tulossa. No, ajattelin minä, olethan ennenkin ottanut vettä niskaasi, ja ehkä pääset tälläkin kertaa kunnialla!
Samaa mieltä olivat muutkin ja me nousimme alukseen heitettyämme hyvästit kipparille ja matruusille, jotka olivat niin kurjassa tilassa, ett'ei heitä voinut moittia, vaikka jättivätkin aluksensa vieraiden varaan.