Astuimme alukseen kello 9 aamupäivällä. Mutta kun tahdoin odottaa nähdäkseni, millaiseksi ilma oikeastaan muuttuisi, niin annoimme aluksen olla ankkurissa aina kello yhteentoista, jolloin kettinki katkesi.
Siinä se meni! sanoi Sören, joka oli miehistä näppärin. Nyt täytyy meidän nostaa purjeet ja luovia!
Asetimme purjeet pieniksi ja pysyttelimme puolille päivin maan rannassa. Keitimme kahvit ja teimme pari voileipää mieheen. Ja se oli ensimmäinen ja viimeinen ateriamme siinä aluksessa.
Kovin kiihtyy! sanoi Jens Taneren, joka oli nuorin ja oli alkanut käydä kipeäksi kovassa meren käynnissä. Skagerakin laineet eivät ole leikkikaluja. Mutta teki poika siitä huolimatta tehtävänsä niinkuin me muutkin.
Otimme kolme reiviä sisään isosta purjeesta ja yhden kokkapurjeesta.
Pienet ovat purjeet, mutta me saamme ottaa ne pienemmiksikin vielä, sen saatte nähdä.
Pysyttelimme oman maan puolella välttääksemme tulemasta liika lähelle Ruotsin rannikkoa. Tuli sieltä sakeita vihureja, taivas oli nokimusta, ja aallot kohosivat niin korkeina ja jyrkkinä, ett'ei kohta ollut kuivaa riepua päällämme, vaikka meillä olikin öljylakit.
Vielä se siltaankin äityy! sanoin minä.
Ja äityihän se.
Iltapäivällä puhalsi jo hirmumyrsky ja kokkapurjeen puhalsi pois.
Käärimme ison purjeen niin, että saimme siitä kolmikulman.