Antti katsoi lattiaan ja vastasi:
Se oli tanssia se!
Sinä yönä hän vastoin tapaansa ei voinut nukkua. Hän nousi vuoteesta ja vaihtoi — äkkinäisen päähänpiston mukaan — villapaitaa. Tämä oli ensimäinen kerta. Ja se auttoi.
He eivät sen koommin tanssineet yhdessä, sillä juuri silloin alkoi pitkällinen sairastaminen. Iivarin selkä oli "villissä", veneessä täytyi tehdä työtä kahden puolesta, piti ansaita rahaa tohtorille, tohtorin kyyteihin, rohtoihin, piti valvoa ja kuitenkin saada talon toimet hoidetuksi. Liena ja Antti jakoivat työt tasan — koskaan puhumatta. Raskas sairaus toi taloon vielä enemmän hiljaisuutta; vain Iivarin voihkina ja toisinaan hänen huutonsa tuskaisina öinä katkaisi äänettömyyden; ja näiden purkauksien jälkeen, jotka yhä heikkenevästä miehestä kiristettiin, vallitsi hiljaisuus ja painostus sitä raskaampana pienessä perheessä.
Pitkään, matalaan rakennukseen mahtui puoli tusinaa perhettä. Iivar Asmussenin väki asui vasemmassa päätyhuoneustossa — kahdessa pienessä ullakkokamarissa; näitä erotti toisistaan lautaseinä, joka oli paperoittu ruudullisella tapetilla. Keittiö oli alhaalla. Siitä johtivat portaat raskaalle ullakkoluukulle, jossa oli kulunut rautarengas. Tätä luukkua pidettiin aina suljettuna siitä saakka, kun Iivarin ja Lienan ainoa lapsi, pikku Mette-Mari, oli mennyt takaperoa siitä alas. Lapsen pienen tylleröisen ruumiin pehmein, vaikkei juuri jaloin osa oli töksähtänyt sillikoppaan. Sillit, ainakin päällimmäiset, olivat likistyneet, mutta sinä vuonna oli silliä runsaasti. Mette-Mari oli siitä päässyt pelkällä säikähdyksellä. Hänen selkänsä oli moitteeton.
Kokonaista yhdeksän vuotta olivat nämä portaat samalla yksitoikkoisella äänellä narisseet Iivarin astuessa, kun hän palasi kalasta taikka oli menossa sinne. Hän oli painanut tervettä selkäänsä tätä luukkua vasten, jonka sysäsi auki pienellä, joustavalla nykäyksellä ja jälleen huolellisesti sulki lyhyellä, täsmällisellä jysäyksellä. Nyt ei selkä enää kestänyt kalastusta eikä luukun avaamista; — tuskin se jaksoi maata suorana lyhyessä, leveässä sängyssä, missä oljet pistivät alta ja patja kuumotti päältä. Selkä kävi yhä huonommaksi joka kuukaudelta, suorastaan mureaksi, ja siinä oli pieniä läpiä, joista sitten tuli suuri reikä; se meni umpeen ja aukeni taas; se pilkkasi maalaislääkärin taitoa talvella ja kylpylaitoksen lääkärin keinoja kesällä; ja näin makasi Iivar jo toista vuotta ja kuihtui vähin erin ja haisi pahalta ja kiemurteli kuin kurja matonen, joka turhaan odottaa suurta kantapäätä polkemaan itseään mäsäksi ja ainiaaksi lopettamaan tuskan.
Ainiaaksiko? Sitäpä tämä kovasti koeteltu mies ajatteli maatessaan pitkinä päivinä ja vieläkin pitempinä öinä. Jotkut sukulaiset olivat kuin muinoin Jobin ystävät toimittaneet hänelle lohdutuksen perusteita, neuvoja ja virkistystä pikku kirjasten muodossa, joita muuan hyväätekeväinen seura julkaisee monilukuisina kappaleina halpaan hintaan. Kannellista virsikirjaa, josta hän oli alottanut, hän ei enää jaksanut pidellä voimattomissa käsissään, ja Liena luki niin hitaasti ja huonosti ja sitäpaitsi aina itki, kun yritti laulaa, mitä ei voinut lukea. Mutta pieniä nidotuita lehtisiä hän jaksoi yksinäisyydessään hypistellä vapisevilla sormillaan. Hän luki, kunnes tuskat saivat hänestä voiton, sitten hän huusi hetkisen ja luki jälleen, samalla kun hänen aivonsa hehkuivat kilpaa suuren haavan kanssa.
Eräänä aamuna hän kutsui Lienaa luokseen.
Hän oli kynnellä — pitkällä, mustalla, käyrällä kynnellä — painanut merkin lauseeseen: Heidän matonsa ei kuole, heidän tulensa ei sammu.
Oikeastaan — Liena — kuulehan! sanoi hän. Mitä olen oikeastaan tehnyt semmoista, että se voi olla niin pahaa?