Valvotun yön jälkeen, jolloin sairas oli ollut tavallista huonompi,
Liena tarjosi aamun suussa kahvia näille neljälle sukulaiselle.
Istuttiin keittiössä sinisiksi kohmettunein käsin ja höyryävät kupposet
sylissä ja puhallettiin vuoroin sormiin ja kahviin.
Liena sanoi:
Jospa Jumala jo pian hänet korjaisi!
Joku sanoi: On sitä nähty, että pahemmastakin sairaasta on vielä mies tullut. Kun vaan saisimme sen matami Aspegrenin tänne…!
Tämä oli tietäjävaimo, joka asui salmen toisella puolella, monen penikulman päässä sisämaassa.
Se on niin häijyn kallis! sanoi joku.
Ensimäinen vastasi:
Kai siihenkin keino keksitään; Iivar ei ole koskaan vetäytynyt syrjään, kun asia on meitä koskenut. Kuinka paljon sinä voisit luovuttaa, Liena?
Ei riitä varoistani enempää kuin viisi, vastasi hän varmana.
Se on jotakuinkin vähän. Hän ei lähde liikkeelle alle kolmenkymmenen viiden — tähän vuoden aikaan. Täytynee vielä odottaa joku aika!