Kului kuukausi. Kylmyys oli ilmasta hävinnyt, kevään merkkejä ilmestyi, versominen edistyi nopeasti.
Nopeasti edistyi myös Iivarin meno — alasmäkeä.
Silloin nuo neljä miestä — Erik Skammelen, Nuutti ynnä Kalle ja Kristian Nörregaard veljekset — sysäsivät purtensa vesille ja purjehtivat tietäjävaimoa hakemaan.
Seuraavana päivänä he palasivat ja nostivat veneestä saaleihin käärityn mytyn ja laskivat sen hyvin varovasti hiekalle.
Se oli matami Aspegren.
Hän riisui päällysvaatteensa ja antoi ne kappale kappaleelta kalastajille heihin katsomatta. He astuivat kunnioittavasti, kuin olisivat kaikki olleet hänen palvelijoitaan, hänen perässään taloon.
Pieni, hintelä vaimo, erinomaisen puhtaissa vaatteissa, päässä iso vanutäytteinen taftihilkka, sen alla tummaa, kiiltävää tukkaa ja pienet, kiiluvat silmät kuin linnun — taikka ehkä paremmin kuin täytetyn linnun, sillä silmät eivät näyttäneet liikkuvan.
Liena odotti häntä keittiössä ja suuteli hänen kättään, jonka matami itse hänelle ojensi.
Hän ei kysynyt mitään, vaan katsoi portaisiin.
Se on tuolla ylhäällä, kuiskasi Liena ja astui itse edellä.