Yhdessä he astuivat portaita ylös. Antti jäljessä kynttilää pidellen,
Liena edellä, mukanaan paita, rasia ja ruukullinen vettä.
Siellä Iivar makasi. Kynttilä häikäisi hänen silmiään, joissa jo oli lasimainen katse. Uupuneen ja masentuneen näköisenä hän ne sulki.
Iivar! sanoi Liena ojentaen hänelle paitaa.
Mikä nyt on? kuiskasi hän. Joko te aiotte minut pukea? Ettekö voi odottaa…?
He vaihtoivat paitaa hänen päälleen kuin lapselle. Vastoin tavallisuutta hän ei valittanut.
Nyt kai pian olen valmis; ettekö usko? Ah, sepä tekee hyvää! huokasi hän.
Hän makasi hetken; sitten hän näytti pyrkivän nousemaan. Liena ja Antti katsoivat toisiinsa ja kannattivat häntä kumpikin kainalosta. Hän vaipui rennosti takaisin, voihki ja kuiskasi:
Kuulin kaikki; ette ole tänään panneet luukkua kiinni!
He katsoivat toisiinsa kuin lapset, jotka keksitään sokeria varastamasta. Kuoleva kuiskasi, eikä hänen heikossa äänessään voitu huomata mitään katkeruutta:
Aiotko eteenkinpäin maksaa Antille kaksikymmentäviisi äyriä kruunulta, Liena? Minun mielestäni olisi mukavampaa… Hän ei jatkanut vaan voihkasi: Vettä!