Edelleen seurasi, vuosien vieriessä, Drachmannin kynästä herkeämättömällä tuottelijaisuudella teos toistaan, useimmat Tanskan kirjallisuuden arvokkaimpia, pysyvimpiä tuotteita: ihana runokokoelma "Sangenes Bog" (Laulujen kirja), "Den hellige Ild" (Pyhä tuli), romaani "Forskrevet", lauluja, kertomuksia ja suuri joukko näytelmiä. Jo hänen näytelmänsä yksinään muodostavat kirjallisuuden. Niitä on nim. Köpenhaminan teattereissa esitetty kaikkiaan 23 kappaletta, alkuperäisiä, jota paitsi Drachmann on näyttämölle toimittanut moniaita käännöksiä. Suomenkielelle käännetty on hänen seikkailukomediansa "Det var en gang —", "Oli kerran prinsessa", tanskalaisen yleisön varsinainen lempikappale, jota jo Drachmannin eläessä oli Köpenhaminan kuninkaallisessa teatterissa näytetty kaksisataa kertaa.
Drachmannin kirjallisuudessa näkyy kaikkialla rohkea ja voimakas, kauttaaltaan oppositsionelli, omaluonteinen ja itsenäinen henki. Hän oli runoilijana räiskyvä meteoori, täynnä säkeniä mitä erilaatuisinta valoa, aina loistavaa, kaunista ja sytyttävää. Hänen lauluissaan, samoin kuin suorasanaisissa kertomuksissaankin, helkkyy kielen erinomaista suloa ja kauneutta, tyylin ja rytmien sointua verrattomasti rikkaampaa ja täyteläisempää kuin kenelläkään muulla tanskalaisella kirjailijalla.
Drachmann oli ennen kaikkea nuoruuden ja elämän runoilija. Koko hänen kirjallisuutensa oli oikeastaan "Nuoruutta runossa ja laulussa". Kaikkeen, mitä hän kirjoitti, valautui hänen ikinuori sielunsa hetken tunnelmineen ja mielialoineen semmoisella voimalla ja avoimella uskollisuudella, että kirjailijan teoksissa pitkin matkaa oikeastaan lukee hänen omaa sieluansa ja henkilöänsä. Näissä seikoissa, alati pulppuavassa nuoruudessa ja kaikkivaltiaassa persoonallisuudessa onkin, muodon taiteellisen mestaruuden ohella, Drachmannin runouden varsinainen kiinto ja erikoisuus. "Ei näkymättömänä vesimerkkinä, vaan suuremmilla kirjaimilla kuin mitä koskaan oli Tanskassa nähty, on hänen minänsä kirjoitettuna koko hänen runouteensa", lausuu Georg Brandes.
Koko olemukseltaan "epäporvarillisena" ja kumouksellisena oli Drachmann alinomaisella sotakannalla kaikkea n.s. olevata, virallista, sovinnaista vastaan, kaikkea vastaan mikä oli mahtia ja valtaa kunhan se ei ollut — lemmen ja elämänilojen.
Lyyrikkona hän yleensä maansa kirjallisuudessa pitää yksinvaltaa, ja hänen lemmenlauluissaan, olipa sitten aiheena Edith tai Suleima, Dorrit tai Snefrid taikkapa hän ylimalkaan, on hänen runottarellaan aivan lukematon joukko ihania, hurmaavia sävelsointuja, niissä helisee säejakso säejaksolta semmoista vienoa, säihkyvätä, raikasta kauneutta, jolla ei ainakaan pohjoismaiden laulurunoudessa ole vertaa. Suomenkielellä on hänen runojansa toistaiseksi näkynyt ainoastaan jokunen yksityinen sipale käännettynä.
Mutta suorasanaisena kertojana, pienissä kansanelämän kuvauksissa, on Drachmann yhtä raikas ja välitön. Hän rakasti kansaa sen arkitouhuissa, kalastajaa, merimiestä, käsityöläistä, näki ja tunsi ja eli heidän elämäänsä sekä tunnelmissa että jokapäiväisessä toimessa. Ja tätä merikansan väkeä ja meren aavaa ja uhmaa laulaessaan ja kertoessaan Drachmann, "meren runoilija", herkkä romantikko ja satujen seikkailija, samalla oli luonnon ja todellisuuden mestarillinen kuvaaja.
Mikään varsinainen aatteiden ja ohjelmien ajaja ei Drachmann milloinkaan ollut. Siltä puolen arvosteltuna koko hänen kirjailijatoiminnassaan oli paljon ja arveluttaviakin ristiriitoja. Henkilönä hän oli sama "kulkuripoika" — "Den farende Svend" — jona hän runoudessaan esiintyy: levoton, monipäinen, täynnä vastakohtia, rakastettava rakastelija ja seikkailija elämänsä loppuun saakka. Niinpä ei hänen lemmenlaulujensa runotarkaan ollut mikään mielikuva, taikkapa vain kerran tiellä väikähtänyt pappilantyttö kuten Goethen Friederike Brion tai Petöfin aikaisin kuollut Etelka. Drachmannin runon hengetär oli köpenhaminalainen varieteelaulajatar oikeata lihaa ja verta, ja kulkee hän innostavana, hedelmöittävänä, hurmaavana voimana kautta koko hänen kirjallisen tuotantonsa, niinkuin hän kulki todellisena ystävänä runoilijan elämässä.
Ne kertomukset, jotka nyt julkaistavassa suomenkielisessä kokoelmassa esiintyvät, on valikoitu Drachmannin teoksista "Sømandshistorier" (Merimieshistorioita), jonka toinen painos ilmestyi 1901, ja "Tarvis", viimemainittu kuvauksia Kärntin alppimailta.
Helsingissä, tammik. 1909.
Severi Nuormaa.