KIRKON LAIVA
Kolme miestä, vanha Ole Bertelsen ja hänen kaksi poikaansa, Karl ja Kristian, istui juttelemassa matalalla äänellä, — ja vähän väliä he vilkaisivat Söreniin, kolmanteen veljeen, joka suurilla sormillaan hypisteli "laivassa" sangen pieniä kapineita.
He olivat kovin ylpeitä tuosta laivasta, niin ylpeitä, että vain kuiskaillen voivat siitä puhua. Mutta jos joku olisi heiltä kysynyt, olisivat he ihan varmaan vastanneet kuin muina miehinä, aivan kuin laiva olisi heistä ollut joutavin kalu koko maailmassa.
Sören istui puujalka kohtisuorana hänen omaa jalkaansa vasten; asento oli jotakuinkin epämukava, mutta ei voinut muuksi muuttua; ja sillä välin kun hänen "varamastonsa" venkkuroi sivulle päin, ja laihat, parrakkaat, kärsimyksien uurtamat kasvot painuivat varovasti raa'annokkien ja partuunien väliin, näpertelivät suuret, ruskettuneet kädet kuin nukenneulojan herkkätuntoiset sormet ylt'ympäri pitkin kantta ja taklausta, ja suurten, tyynten silmien pohjalla piili sellainen sielun riemu, jota ne kyllä varoivat ainoallakaan katseella ilmaisemasta.
Eiköhän siitä jo pian ruvenne kalua tulemaan? kysäisi vanha Ole
Bertelsen varovasti ja kunnioittavasti.
Sörenillä oli hyvä syy olla vastaamatta. Hänellä oli hampaissaan kaksi köydenpäätä hyppysissä, oli pienen pieni, kolmitahkoinen väkipyörä, ja hän koetti nyt, joulukuun päivän pian häipyvässä valossa, päästä kurkistamaan niihin reikiin, joiden läpi hieno köysi oli pujotettava.
Sitten hän sai hampaansa irti ja vastasi erääseen toiseen kysymykseen, joka oli hänelle tehty viisi minuuttia takaperin:
En ole löytänyt kuin yhden ainoan madonreiän sen pohjassa. Onpa se kun onkin, jos niin sopii sanoa, hyvin suoriutunut matkasta, joka on kestänyt kaksikymmentä vuotta.
Onpa niinkin! sanoi Karl vakuuttavasti.
Sinäpä, Sören, huomautti Kristian, kaadoitkin silloin kolmen korttelin pullon öljyä ja tärpättiä sen pohjaan.