Ja he kantoivat Anen ulos ja laskivat hänet kaikkine seppeleineen työrattaille, ja sitten soittajat puhalsivat, ja ajava ja kävelevä saattojoukko järjestyi. Ja herra Ludvig Bisserup istui päällystakitta ajajan vieressä rattailla, yhä pyyhkien silmiään, niin että mustat hansikkaat jättivät merkkejä kalpeisiin kasvoihin, samalla kun kylmänväreet puistattivat hoikkaa viinurin runkoa.
Se oli surkea ruumissaatto surkeassa ilmassa. Ja kun tultiin kirkkomaalle, joka nyt oli kauttaaltaan kuin iso saviläjä, ristien ja aitausten pisteessä esille kuin neulat tyynystään, niin Anen kantajat rämpivät eteenpäin rasvamaisessa sotkussa, ja taivas valoi raskaita syyskyyneliään sateenvarjoille, huopahatuille ja päähineille aivan kuin naamiojoukolle.
Pappi seisoi haudalla. Hän oli odottanut ja käynyt maltittomaksi. Voihan papinkin niin käydä. Oli tilattu pitkä puhe, ja sen mukainen oli maksukin, joka oli suoritettu edeltäpäin. Pastori ajatteli sentään, että hänen pitäjäläistensä etu vaati panemaan ilman laatuun asianmukaista huomiota.
Hän alotti:
Rakkaat kristiveljet ja -sisaret. Kun seisomme näiden paarien ääressä…
Nyt rankka kuuro rummutti pastorin sateenvarjoa. Se oli uusi, soma, kireälle pingotettu silkkisuoja. Ja se laskeutui yhä alemmaksi pastorin päälle, ja sanat rimpuilivat päästäkseen kuuluville, ja kaikki muutkin sateenvarjot vaipuivat pitkien vesisuihkujen virratessa ruotien kärjistä yli saattojoukon, yli kirkkomaan, yli haudan, yli Anen, yli entisen viinurin lemmen, hänen elämänsä tositunteen, joka nyt säädyllisesti haudattiin.
Julius kurkisti vilaukselta sateenvarjonsa alta. Hän katsoi ympärilleen — ja pisti sateenvarjon sarvisen varren suuhunsa. Hänestä tuntui, että hän olisi voinut antaa vaikka kymmenen kruunua köyhille, jos vaan olisi saanut räjähtää edes sekunniksi.
Mutta sitten hän ajatteli Anea, kellaria ja hänen viimeisiä terveisiään. Siitä tuli pistos, sysäys hänen vasempaan kylkeensä. Hän luuli sitä joksikin muuksi ja puri huultaan. Mutta se oli sydämen pistos. Ane oli kuollut, ja nyt häntä haudattiin.
Entä Posti-Johannes? Hän tarkasteli herra Ludvig Bisserupia. Näki hänen kalpenevan yhä enemmän, ikäänkuin olisi itsekin kuolemaisillaan. Ja Posti-Johannes rupesi huomaamattansa itkemään. Hän sekotti kyyneleensä taivaan kyyneliin.
Taivas ei kenties vuodattanut kyyneliään ainoastaan Anen vuoksi, mutta varmaa on, että postimies itki menettämiään kolmeasataa kruunua.