Silloin kuusten tuoksu hulmahti häntä vastaan; se oli joulun tuoksua, ja papista tuntuu aina kodikkaalta siinä tuoksussa. Hän risti kätensä, loi katseensa alaspäin, sitten taas ylös ja alkoi.
Hän puhui armosta, armosta ylhäältä, kirkollisista armon välikappaleista, omasta syntisyydestämme, lujasta esivallasta,kuninkaasta, joka pitää valtion peräsintä, ja suuremmasta kuninkaasta, joka pitää maailman peräsintä. Ja kun hän nyt tahtoi sitoa tämän peräsimen laivan peräsimeen, lipesi häneltä lanka, ja hän alotti uudelleen armosta.
Lattialla näkyi pientä merkitsevää levottomuutta. Pappi katsahti sinne, ja hän katsahti laivaan — se pyöri hyvin hitaasti. Se pysähtyi ja kääntyi takaisin päin, ja pappi pysähtyi ja käytti nenäliinaansa. Ja sitten hän pääsi kiinni toiseen lankaan.
Hän kertoi, mitä rakennustaito tarkottaa kirkon laivalla. Tästä sanasta olivat papit eri mieltä. Luultavasti oli ymmärretty väärin kreikkalainen sana vaoa, kenties sekotettu sanaan vuva. Ja hän rupesi penkomaan hyvin perusteellisesti — ja nyt laiva taas kieppui ylhäällä ketjussaan.
Silloin pappi aivan hämmentyi, ja lattialla kävi levottomuus suuremmaksi.
Pappi tuijotti laivaan, joka oli jälleen pysähtynyt, ja isonmaston viiristä hän luki: "Merimiehen muisto".
Ja silloin tuntui, kuin olisi hänessä äkkiä jokin valo syttynyt — kenties tuollainen oikea joulukynttilä. Katso, tuollahan istuvat kaikki nuo ihmiset ja tuijottavat häneen, omituinen uteleminen katseissaan. Eiväthän he olleet laisinkaan tulleet kuulemaan kirkollisista armon välikappaleista taikka omasta syntisyydestään taikka kreikkalaisista sanoista ja sanontatavoista. He olivat köyhiä ihmisparkoja, jotka kokivat kovaa merellä ja rannalla, he olivat suuria lapsia kaikki tyyni, vanhat ja nuoret; he olivat tuoneet lapsellisen lahjansa, he olivat kiintyneet tähän laivaan: sehän oli heidän omaa elämäänsä, siinä oli heidän sotaretkensä ja kalamatkansa, ylös, alas, myrskyssä ja tyynellä, ryöppyisinä öinä ja viileinä päivinä. Se oli luottavaisena lahjana annettu, kirkolle. Kuinka kirkko voisi kiitostansa lausua muuten kuin terottamalla heidän mieliinsä kirkon parhaimpia sanoja: keskinäistä rakkautta, veljellistä yksimielisyyttä elämän kovassa taistelussa ja kaitselmuksen tutkimatonta lakia?
Ja semmoisia sanoja nousi ehdottomasti papin huulille. Kaikki tieteellinen esitystapa, koko ulkoa opittu puhe oli unhotettu. Ensi kertaa pappi puhui valmistamatta. Ja hän käytti sellaisia sanoja kuin kantraus ja ankkuripohja, ja hän lopetti tällaisella lauseella… "kun suuri kapteeni komentaa: kaikki miehet kannelle!" Sitten hän lopuksi sanoi: aamen! Ja kun hän katsoi alaspäin, niin kimalteli kosteutta kaikkien silmissä; ja kun hän taas katsoi ylös, riippui laiva siellä niin vakavasti ja tyynesti, kuin sen ketjussa ei olisi ikinä ollut kierrosta.
Ulkona Sören odotti pappia.
Kiitos, herra pastori, — kiitos! sanoi filosofi.