Sunnuntaina aamupäivällä Tarvis menee kirkkoon. Unter-Tarvisissa on oma kappelinsa Maria-Loretto, josta päälle päätteeksi kulkee se tarina, että siellä on pari hyvää italialaisten mestarien maalausta. Mutta Ober-Tarvisissa on pitäjän kirkko, Pyhä Pietari ja Paavali… kunnia sille! Se on tietysti rakennettu uudestaan jälkeen viidennentoista vuosisadan, jolloin se oli oikein hyvä gootilainen kirkko; nyt se on saanut merkillisen kiinalaisen torninhuipun, joka on katettu sinkillä ja tuhrattu hirveimmällä teurastajanpunaisella värillä, mikä ikinä on katsellut Alppien sinertäviä, kaihoisia latvoja kohti. Mutta se on ympäristöään ylempänä, seistessään keskellä muurien ympäröimää, neliömäistä kirkkotarhaa. Oikea pikku linnotus, jossa on sekä todellisia että maalattuja ampumakoloja ja kaksi ulkonevaa, pyöreää tornia, nähtävästi peruisin linnankreivien ja kahakoiden ajoilta. Tästä kirkkotarhasta ja sen vihreistä, jyrkistä vallirinteistä minä pidän. Sillä on historiansa — vaikkapa romanttinen historia — josta kaikuu terästä ja ampumista ja huutoja ryntääville: No, tulkaapas ottamaan!… ja siihen sekaantuu aamupäivämessun urkusäveliä ja suitsutuksen vahvaa, imelää tuoksua ja seurakunnan merkillisen yksitoikkoisia, viattoman liikuttavia kärntiläisääniä:
— Bitt für uns, bitt für uns! Herr!…
* * * * *
Olen hiukan tuttu kirkkoherran — "der Pfarrer" — kanssa; hän on pitkä, vahvarakenteinen, vielä nuori mies, jolla on ahavoittunut — panettelijat sanovat: punainen — kotkannenä. Kaikkien mielestä hän on vakava ja virassaan uskollinen pappi. Vapaamielisillä on hiukan kaunaa häntä vastaan vaalipäivistä saakka. Mutta eräs nuori tyttöraukka, jonka kauneus oli hänen pahin vaaransa — Tarvisissa on myös sotaväkeä —, sanoi häntä sen sijaan ystäväni lääkärin kuullen "lempeästi tuomitsevaksi herraksi, joka ei hyljännyt huonoakaan ihmistä". Luonnollisesti hänessä on joku verta tuota katolilaisuutta, joka vain ehdollisesti miellyttää meitä pohjoismaalaisia — kenties siksi, ettei meitä ole siihen totutettu kätkyestä saakka. Mutta yksi asia minun täytyy hänen ansiokseen tunnustaa: hän heittää keilaa erinomaisen hyvin. Näkisitpä hänet jonakin lauantai-iltapäivänä keilaklubissa vanhan Gelbfussin luona! Hän sipaisee päästään mustan, pitkäliepeisen takkinsa, käärii ranteesta paidan kalvosimen — ja rits! Pallo lentää suoraa kyytiä. Ei kertaakaan "ojaan", vain erinomaisen harvoin "tyhjään".
* * * * *
Tätä hän osaa — ja juoda ruukkunsa olutta tai lisäksi puoli litraa viiniä — eikä milloinkaan menetä tasaista, harvasanaista, hymyilevää, hillittyä ryhtiään. Sitä ei heitetä takin mukana; — ja me muut, pikku tohtori, suuri leveälapainen notaari, kaikki 27:nnen kenttäjääkäripataljoonan upseerit, minä itse ja useat toiset toverit voimme olla aika iloisia ja sukkelia: kirkkoherra säilyttää tasapainonsa, ei koskaan hurmaannu, ei koskaan kääriydy hartauden kaapuun, ei rupea toverilliseksi. Ja siksipä hänestä ehkä kaikki pitävätkin — vieläpä lääkäri ja upseeritkin.
Tässä on jotakin nimenomaan katolilaista. Siellä kotona ollaan hyvin väärässä, kun kuvitellaan roomalaisen kirkon papistoa niin ylhäisen ylpeäksi. Se on tavallansa kansanvaltainen. Se ei alennu kansaan; se elää, vaeltaa kansan seassa — väliin paitahihasillaan, väliin messupaidassa. Kotona, pohjolassa, voisi moni maalaispastorimme ottaa tästä oppia.
* * * * *
Tänään he menevät kirkkoon — vuoriston talonpojat raskaissa kengissään, päällä harmaat tahi ruskeat nutut, joissa on vihreä pystykaulus, linnunsulalla koristettu hattu kallellaan päässä. Piippu on nyt poikkeukseksi suusta poissa.
Ja heidän naisensa — vanhoja äitimuoreja, jotka vaappuvat eteenpäin pidellen ennen niin raudankovissa, vaan nyt tutisevissa käsissään hartauskirjaa, pieni vihreä oksa lehtien välissä. Nuoria, terveitä, vaimoja ja tyttöjä, päässä matalat miesväen hatut taikka liinat, yleensä tummat silmät, säännölliset piirteet, lyhyet helmat, valkeat sukat, nauhakengät — jalat kuin taiteilijan veistämät. Naiset tekevät kovaa työtä, heidän on pakko tehdä: miehet istuvat kieltämättä mielellään ravintolassa, nousevat vuorille, kaatavat jonkun puun, ampuvat jonkun vuorivuohen, sepittävät siitä runon ja laulavat sitä ravintolassa. Täällä on tietysti vakava yksinäinen raatajakin ylhäällä vuoren kupeella, mistä hieno, sininen savu nousee niin surunvoittoisena iltataivaalle. Mutta muuten Kärntin talonpoika on huoleton veitikka, lyyrillisten runojen sepustaja, jossa huomaa myös vahvaa eroottista paikallisväriä. — Kärntiläislaulut ja kärntiläisrunous ovat melkein saavuttaneet tyrolilaisen maineen. Laulu on yksitoikkoista, mutta yleensä soitannollisesti varmaa, ja siinä tuntuu metsän kaikua, tunturin viattomuutta. Nämä laulut (die Kärntner-Lieder) on ahkerien kätten kerääminä julkaistu kahtena nidoksena, jotka sisältävät aivan erinomaisia kauneuksia, yleviä luottavaisuudessaan, samoin kuin joukossa on ylenmäärin rohkeita ja vallattomia. Siistitty painos on myöskin olemassa yhtenä nidoksena — in usum delphini.