He menevät tänään sunnuntaimessuun. Kokonainen kansanvaellus tasaisesti viettävällä, kapealla käyrällä kadulla, jonka varrella on melkein katkeamaton sarja kunnianarvoisia ravintoloita Unter-Tarvisista Ober-Tarvisiin asti. Kattojen raskas, valkea lumiröykkä tippuu tippumistaan kimaltelevina pisaroina — taikka valuu koskena räystäskourujen — sylkevien lohikäärmeiden — ammottavista kidoista… siellä täällä liukumisen rasahdus, kumea jysäys — ja lyhyt, pirteä kärntiläiskirkaisu — kun sattuu lunta vyörymään katonharjalta. Ja kaikki on jälleen hiljaa… kuuluu vain kirkkoväen rämpimistä, kun sitä yhä tulee alhaalta päin läpi lumen ja sohjon.
Mutta ylhäältä, juulisten alppien korkeimmilta huipuilta, välkkyy puhdas, neitseellinen lumi. Se houkuttelee, se viittaa. Otan hatun ja kepin — suuret, raudotetut kengät — ja sitten matkaan!
Kuinka ihmeellinen, kuinka haavemainen maisema! Lunta vuorilla juuresta huippuun saakka; ja lumen läpi, niin pitkältä kuin metsäaluetta riittää, tuikkii mehevän vihreä kevät lippujansa: Terve, terve! Vuoritien toisella puolen, alhaalla solassa kuohuu Schlitza-joki — se on oikein uhoissaan tänään, kun on saanut lisävoimia lukemattomista puroista, sulavasta ja tippuvasta märkyydestä. Toisella puolella kohoovat törmät, jotka näyttävät luiskahtaneen villien tunturilinnojen huipuilta ja taivasta tavottavilta vallinsarvilta — luiskahtaneen ja tarttuneen kalliopohjan päällystänä oleviin suippuihin kuusen- ja honganrunkoihin, joiden keskellä pyökki levittelee vaaleita päivänvarjojaan niin iloisena kuin pikku tytöt, jos nämä keskellä talvea saavat käsiinsä kesävaatteet ja leikkivät "metsään menoa".
Hihhei! kuuluu ylhäältä. Se on nuori "Holzknecht", sulkakoristeinen hattu kallellaan ja vuorisauva kädessä; hän hyppelee kuin vuorikauris, ja hänen kintereillään lohkeilee suojaista lunta ja lähtee vierimään pieninä lystillisinä, aivan vaarattomina vyöryinä, jotka jysähtäen pysähtyvät tielle jalkaini eteen; ja kun kepilläni sohin tuollaista luokseni kierinyttä lumimöhkälettä, voi käydä niinkin, että siitä ilmestyy pieni keltainen taikka sininen kukka, aivan kuin alppiprinsessa sadun munasta.
Satua on koko maailma täällä, missä kevät piilee lumen peitossa. Ja jos pysähdyn tien käänteessä, missä etelä-aurinko oikein vimmatusti tunkeutuu villiin vuorensolaan, niin virtaa vastaani heränneiden ja heräävien yrttien ja kukkien tuoksu — autuas henkäys versovasta ja varttuneesta elämästä, joka huomenna tai ylihuomenna aikoo nousta ja heittää yltään valkean verhonsa: uudestisyntymisen ja ylösnousemisen ihana vertauskuva — sille, joka tahtoo ja voi nähdä.
Ohi ja läpi Flitschlin pienen vuorikylän; muutamia hajanaisia, puoleksi sloveenilaisia majoja vähäpätöisen kappelin ympärillä, jonka pärekatto kohottaa siron kellotapulinsa huippua niin suurta, villiä, majesteettistä, haavemaista taustaa vasten, että maalari, joka on minussa hereillä, nöyränä väistyy syrjään ja mieleni käy yksinkertaiseksi tuntien muutakin kuin hartautta luonnon ilmiötä ja luonnon kauneutta kohtaan.
Kuka tietää: ehkä olen tästä mieleni liikutuksesta velassa tuolle vähäpätöiselle kappelille tiepuolessa ja vähäpätöistäkin mitättömämmälle Kristuksen kuvalle, joka riippuu lukitun oven ulkopuolella! Kaikki ovet ovat täällä lukittuja; ei mitään inhimillistä elämää, ei edes murisevaa koiraa. Asukkaat ovat kaikki mennet aamupäivämessuun Tarvisiin. Olen yksin, aivan yksin, äärettömän vuorimaiseman tuijottaessa minuun häipyvien värien hienoista hopeavivahduksista — niin lähellä, kuin voisin siihen tarttua ojentamalla käteni — niin kaukana, kuin puhtauden ja onnen aavistus tuntuu olevan inhimillisestä surun ja tuskan täyttämästä mielestä.
Tuossa riippuu puinen kuva ruoskitusta ja ristille kuolleesta ihmisparasta — ei, jumalasta, jonka sanotaan kuolleen syntiemme tähden! Se ei ole taideteos; oikeastaan kamala katsella, vaikka unohtaakin olevansa taiteilija. Mutta lasten herkkäuskoiset silmät ovat ehkä nähneet tästä jotakin puuttuvan; viattomat kädet ovat poimineet kukkia lumen alta ja peittäneet laihat lanteet ja seppelöineet kallistuneen pään kevään esikoisilla. Enhän ole katolilainen; kenties liiemmäksikin protestantti — ihminen olen, yksin — aivan kuin hyljätty — ylevän villiyden autiossa maailmassa, jonka majesteettisuus ei muuta kaipaa. Välkkyvänä, siintävänä, huikaisevana loistaa ikuinen lumi minua vastaan noilta repeytyneiltä huipuilta, uhmaavilta, ylimielisiltä, jääkylmiltä — tuolta kaukaa, kaukaa, mistä ei voi ajatella minkään jumalan astuvan alas luoksemme ja ottavan kärsiäkseen syntiämme ja tuskaamme. Luonto on kuollut — mutta lapsen kädet kietovat jumalan ympärille seppeleen. Niin hän siis elää lapsen uskossa: ainoassa mahdollisessa. Ja nyt muistan kaikki ihmiset, joiden olen nähnyt polvistuvan tämän tien vieressä — ja ymmärrän, etteivät he ole katselleet tuota kuvaa taideteoksena.
Olen yksin. Ja tuo kärntiläiskäsityöläisen jumalankuva rukka on myöskin yksin pienen, luisuvan räystään alla, jolta lumi roikkuu ja tippuu kirkkaina kyynelinä. Tuollainen helmeilevä kyynel sattuu erääseen kukkaan; sen keltainen terä painuu veltosti seppeleestä irti ja putoaa maahan. Otan sen käteeni ja seison siinä — epätietoisena, pistänkö sen napinläpeeni, hattuuni, vai suutelenko ja panen sen takaisin paikalleen. Silloin kuuluu lähimmältä tunturilta, läpi Schlitza-joen hillityn pauhun, kummallisen kumea, jyrisevä… niin, millainen ääni? — puoleksi maanalainen, puoleksi kuin pilvistä, jotka alkavat kerääntyä korkeimpien huippujen ympärille. Hieno, kaukainen, valkea pöly nousee luisuvalta metsän rinteeltä — taaskin möyryävää, kauas häipyvää ääntä, päättyen kuin sysäykseen, jonka voimasta maa tuntuu hyvin heikosti vapisevan. Lumivyöry — vuorilta syössyt! Se oli täyttä totta.
Katson sivulleni, jyrkkää metsän rinnettä ylöspäin, joka on ihan vieressäni. Roikkuuhan täälläkin jalan korkuinen lumikerros ulkonevilla kallionlohkareilla ja noiden runkojen varassa, jotka nyt näyttävät niin epäluotettavilta, oksien ikäänkuin voihkiessa taakan alla.