Jonkinlainen jähmetys valtaa minut… Ja rinnastani nousee kummallinen rukous ja puristautuu ilmoille, vaikken sanoja erota, ja kuitenkin niin, että selvästi kuuluu sisästäni sanoja — ja ne yhdistyvät vetoamaan johonkin tiettyyn persoonalliseen voimaan, aivan kuin mahtavaan metsien ja tunturien,elämän ja kuoleman valtiaaseen…
Herr! bitt für uns! —
Silloin vuoriston talonpojat palaavat kotiin aamupäivän messusta
Tarvisista.
"DER TROTTEL".
Kun Schlitza-joki kuuman päivän perästä huokui viileyttään lähimmille rinteille, kun aurinko lähetti viimeisen tervehdyksensä laakson halki, samalla kun paksut pilvet vastapäätä auringonlaskua uhkaavina kertyivät kokoon vuorenhuippujen yläpuolella, silloin hän kernaasti tuli näkyviin kuin kellon käki ja istuutui penkille pienen, matalan, pärekattoisen majan eteen.
Siinä hän istuskeli ja piti lystiä lauhassa viileydessä, auringon punaisessa hohteessa, hieroen käsiään paksujen jalkojensa välissä, lapsellisilla sammakonsilmillään hymyillen niin iloisesti ja leveästi kuin koko maailma olisi hänen omansa.
Jos lapset sattuivat kutsumaan poika parkaa, antaakseen hänelle jonkin suuremman kuparirahan, niin hymy kävi vieläkin valoisammaksi ja leveämmäksi. Hän nousi ja ravasi alas rinnettä; hänen iso päänsä oli pelkkää sekavaa kiittämistä — samalla kun raskaat, hervottomat jäsenet äärimmäisiin saakka ponnistelivat tahtoa totellakseen. Joki pauhasi valkeassa vaahdossa alla hänen edessään, ja hänen takanaan kasaantuivat raskaat iltapilvet vuorenseinämille. Taustanaan vakavanraskas, synkkä maisema hän seisoi siinä, aivan auringon paisteessa, eriskummallisena ihastuksessaan, irtaantuneena tomun siteistä kaikessa suruttomuudessaan ja tietämättömyydessään — iloisena kuin eläin, jota ystävällinen käsi hyväilee — niin onnellisena kuin vain tylsämielinen voi olla.
Sellaisina hetkinä hän oli meidän mielestämme melkein kaunis — mikäli puhtaasti välitön ilo kaunistaa kaikkia eläviä olentoja. Ja ystävämme lääkäri sanoi: Voisinpa häntä kadehtia!
Mutta kun vuoriston nuoriso hätyytti häntä ärsyttävillä huudoilla ja kivenheitoilla ja kun hän vastarintaa ajattelemattakaan tuskaisena ja peloissaan etsi suojaa talomme takana — kuin vainottu eläin, joka ei ymmärrä käyttää omia voimiaan — kun hän kiusaantunut, pelästynyt, täydellisen avuton ilme silmissään katsoi ympärilleen, ikäänkuin koko maailma olisi häneltä suljettu eikä hänellä olisi muuta neuvoa kuin heittäytyä Schlitzaan, — silloin sydämemme vuoti verta hänet nähdessämme.
Tuo raukka! Onko luonto ikuisesti kaltaisensa armottomuudessaan, kun se kahden olennon väkevimmästä vietistä päästää syntymään tuollaisen olennon, varustaa hänet voimilla, joille hän ei keksi käytäntöä, kieltää häneltä kaikki — paitsi hetkellistä onnen tuntoa, joka jälleen vaihtuu rajattoman turvattomuuden tajunnaksi?