Voihan asettaa itselleen kysymyksiä, jotka värityksessä vetävät vertoja vuorimaisemalle, kun yön varjot alkavat sen yli levitä. — Mutta tässä oli luonto kuitenkin syytön.
Näyttää siltä, kuin useimmissa pienissä Kärntin vuorikaupungeissa, kenties Ylä-Itävallassa myöskin — kussakin olisi oma tylsämielisensä, oma "Trottelinsa". Tarvisilla oli omansa. Ja tämä on lyhyesti hänen tarinansa.
Noin kymmenkunta vuotta sitten ei Tarvisissa vielä ollut ketään tylsämielistä; mutta sinne oli tullut nuori, kaunis, kevytmielinen naikkonen, mukanaan viiden, kuuden vanha kaunis poika, terve, sopusuhtainen, vahva, jolla oli kirkkaat hyväluontoisen viekkaat lapsensilmät — semmoinen poika, jolla ei ollut isää, ainakaan kirkonkirjojen mukaan, ja joka kenties olisikin päässyt maailman läpi ilman isää, jos vaan äiti olisi ollut kelvollinen.
Mutta eipä äidistä juuri mihinkään ollut. Hän palveli milloin missäkin, kulki tansseissa ja huvitteli oikein kärntiläiseen tapaan; olihan näet sotamiehiä, kenttäjääkäreitä, kylliksi Tarvisissa kaunista tyttöä hauskuttamaan — ja sillä aikaa hoiti poika itseänsä siellä, missä oli vaalittavana, vanhan vaimon luona laitakaupungilla. Tällä vanhalla eukolla oli poika, "iloinen Seppel", ammatiltaan suutari; ja suutarilla oli opetettu kottarainen, jonka kanssa hän kilpaa vihelteli varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Kaikki pitivät pojasta, joka ei kellekään mitään pahaa tehnyt, jolla päinvastoin aina oli jokin sukkela päähänpisto, naseva vastaus, terve nauru kaiken ystävällisen lähestymisen palkaksi, ja suutari jakoi pian rakkautensa kottaraisen ja vilkkaan pikkupojan kesken. Kenties suutarin rakkaudesta kallistui jokin määrä pojan äitiin; mutta iloinen Seppel oli luonteeltaan käytännöllinen eikä vähääkään tuntehikas. Hän ei siis niinkään suuresti pannut pahakseen, että tyttö piti ketä kulloinkin sattui häntä parempana. Naiset ovat arvaamattomia ja käsittämättömiä! Kun he ovat mieltyneet johonkuhun, niin pitäähän heitä lempiä — mutta ei sovi vaatia ihmeitä! Se oli korkein totuus, mikä suutariin oli jäänyt elämän kokemuksista naisalalla.
Kun kerrottiin, että tyttö oli mieltynyt erään ylhäällä metsän rajalla asuvan vuoristolaisen poikaan, niin Seppel sanoi: Siinä hän on oikeassa! Jos hän voi saada satimeen tuon pyynpoikasen, on se totta vieköön järkevintä, mitä hän koskaan on tehnyt. Mutta luulenpa sentään, että se on viekas velikulta, se poika!
Eräänä iltapuolena nainen tuli hakemaan poikaa mukaansa. Seuraavana päivänä piti näet eräässä pienessä vuorikylässä olla kirkkojuhla; nyt hän aikoi mennä sinne — viettää yönsä erään ystävättären luona — ja tahtoi saada seuraa matkalle! sanoi hän ja näytti hymyillessään valkeita hampaita somissa auringon paahtamissa kasvoissaan.
Eikö sinun olisi parasta antaa pojan olla? kysäisi Seppel ja katsoi toisaanne kottaraiseen päin, joka istui häkkinsä päällä ja nokki ruohoturvetta. Hän on vain vastuksinasi — vaikka mihinkä joutuisit yöpymään — ja hän on liian pieni löytämään yksin kotiin, jos sattuisi sinusta eksymään! —
Mutta nainen vastasi, että oli niin pitkä ja ikävä matka yksin kulkea sinne vuoristoon. Kyllä hän pitäisi huolta pojasta ja muutenkin sen oli hyvä päästä ihmisiin ja katsoa ympärilleen! —
Ja niin hän vei pojan mukanaan. Poika viittasi pienellä, ruskealla kädellään: hyvästi! hyvästi! ja loi pitkään suutariystäväänsä pitkän katseen kirkkaista, viekkaista lapsensilmistään — vielä tien mutkassa hän kääntyi ja katsoi hymyillen luottavaisen iloisena, terveenä kuin nuori lintu pitkään, hiukan eteenpäin kumartuneeseen kasvatusisäänsä. Äiti veti häntä kädestä pois; pienten tukevien jalkain täytyi kunnollisesti ponnistella voidakseen jotenkuten pysyä solakan naisolennon rinnalla — ja Seppel puri piippunsa imuketta ja astui takaisin puolipimeään suutarinmajaansa, mutta viheltelemättä kilpaa kottaraisen kanssa. Hän pahotteli, että oli sallinut naisen viedä pojan mukaansa.
Yöllä puhkesi ukkosilma, joka koko edellisen päivän oli uhkaillut alhaalla laaksossa, Seppel oli monta kertaa ylhäällä ja kävi ulkona. Ilma värisi jyräyksistä, salamat huikaisivat — ja jättivät taas jälkeensä sysimustan pimeyden, jossa rohkea Seppelkin luuli näkevänsä kaikenlaisia kummallisia ja kammottavia ilmiöitä: kaikki ristiinnaulitun Kristuksen kuvat vääntelemässä ja valittamassa pitkin matkaa vuoristoon päin — ja hurjan ratsastajan kiitämässä metsästä laaksoon pää kainalossa, josta Seppel oli kertonut pojalle monta monituista kerta, kun tuli hämärän ja takkavalkean aika. Nyt hän harmitteli puhuneensa lapselle sellaista.