Kun jyrinä lakkasi, seurasi raju myrsky ja jääkylmä sade. Vasta aamupuhteella sai vähänkään kunnollisesti nukuttua. Iltapäivän tienoissa naikkonen tuli takaisin - yksin.
Hän oli äkeissään, läpimärkä; koko kirkkojuhla oli sateesta mennyt myttyyn; hän läimäytteli vahvoja lanteitaan, pusersi pääliinaansa, haukkui ilmaa ja kysyi lopulta, oliko poika jo tullut?
Poika — poika! huusi Seppel. Mutta hyvä Jumala, minne sinä hänet olet jättänyt? —
Mistä minä tiedän! vastasi hän äreästi; minua nukutti eilen illalla — hän tahtoi juosta pitkin huonetta — annoin hänelle korvapuustin — sitten hän karkasi metsään. Luulin tietysti, että hän juoksi kotiin!
Tietysti! toisti Seppel ja astui askeleen taaksepäin, samassa ehdottomasti kohottaen kättään. Tietysti ansaitsisit sinä korvapuustin. Riennä nyt tuonne äidin huoneeseen saamaan jotakin kuivaa päällesi — ja lähdetään sitten liikkeelle — poikaa hakemaan! —
— Minä olen väsynyt ja uninen; minun täytyy mennä kotiin. Voit häntä itse hakea! sanoi toinen. Ja niin hän meni.
Seppel seurasi häntä katseellaan, puri kirouksen hampaittensa väliin, tarttui keppiinsä ja lakkiinsa, sulki ovensa ja lähti vuoristoon. Parin halkoajurin kanssa hän kapuili pitkin tiheätä, synkkää metsää. Sieltä he lopulta löysivät pojan. Hän oli kaivanut itsensä sammaliin; hänen jäsenensä olivat kutistuneet — kylmästä — tuskasta — pelosta… hurja, hirveä yö tuolla ylhäällä autiossa metsässä yksin, kuusivuotias lapsi parka! Hänen silmänsä tuijottivat jäykkinä päässä; hän oli menettänyt puhekyvyn — hänestä oli tullut tylsämielinen.
Hänen kasvatusisänsä kuoli vähän sen jälkeen. Äiti oli jo silloin kohta kadonnut. Poika tuli kunnan hoitoon. Tarvis oli saanut "Trottelinsa".
Niin, luonto voi kyllä olla armoton, kova, tunnoton saavuttamattomassa majesteettisuudessaan; se voi synnyttää olennoita, joista täytyy sanoa, ettemme voi niiden tarkotusta tajuta. Mutta voiko se arvaamattomuudessa vetää vertoja ihmisten itserakkaudelle ja kevytmielisyydelle?
No niin; tällä raukalla on hetkiä, jolloin hän on kylläinen, jolloin ei kukaan häntä kiusaa, jolloin hän nauttii virralta nousevaa puhdasta, viileän lauhaa ilmaa, samalla kun vuoriston laskeva aurinko häntä hyväilee hymyllään ja kultaa hänen kurjuuttaan. On hetkiä, joina maailma näyttää kuuluvan hänelle — ja jolloin vielä kaupan päälle joku lapsenkäsi hänelle ojentaa sen, mikä hänestä on arvokkainta, viiden kreutserin rahan tupakan ostoon. Ja vaikka hetken kuluttua hänen kiusanhenkensä rupeavatkin katkeroittamaan hänen elämäänsä — mitähän meidän on sanottava, meidän, joilla on kestettävänä tämä sisällinen taistelu ja alituinen pelko tulevaisuudesta, ympärillämme pelkkiä suruja, huolia, pettymyksiä, kärsimyksiä?… Ja ajatelkaas, että hän oli kaunis poika — että hänestä kenties olisi tullut meidän kaltaisemme — ja että hän olisi joutunut samaan, kärsimysten, pettymysten, huolien, surujen kiertokulkuun!