Ystävämme lääkäri on kenties oikeassa sanoessaan: ei lopultakaan voi tietää, ketä pitää kadehtia ja ketä surkutella!
MARIA LUSCHARI.
Jos aamulla nouseminen, velvollisuutensa täyttäminen pitkin päivää ja illalla hyvällä omallatunnolla maata meneminen — jos se on elämää (ja onhan se monen elämänä): mitä onkaan sanottava elämästä jyrkkien kuilujen varrella, missä virta pauhaa alhaalla syvyydessä, missä valkea vaahto kapean polun käänteessä ikäänkuin kohoaa ja viittaa — mitä on sanottava näiden kivisten notkojen pohjalle jääneistä metsänrippeistä, jotka ovat kaatuneet ja murskaantuneet silloin, kun myrsky tai lumivyöry siitä hillitönnä kulki — ja miten on selitettävä se huimaus, se sielun hurmio, joka valtaa ihmisen, kun on ponnistellen päässyt vuoren huipulle ja näkee maailman ihanuudet jalkainsa juuressa?
Mitä merkitsee nähdä maailman ihanuudet jalkainsa juuressa? Katso alas eteesi, sinä, joka seisot täällä huipulla! Aurinko valaa huikaisevaa valoaan pitkin tunturin sivuja; virta välkkyy syvällä sinisessä rotkossa; vuorimetsä näyttää olevan luisumassa syvyyteen vaipuaksensa sitä odottavaan syliin, puristuakseen sen maidonvalkeassa pyörteessä ja kadotakseen äärettömyyteen. Pikkaraisen kaupungin päällä lepää utua ja hienoa savua. Koko näky tuntuu narripeliltä, kujeilevan vuorenhaltian vallattomalta oikulta. Ja sinä itse, joka olet kartuttanut voimiasi vaivaloisella kiipeämisellä, sinä, joka olet paisuttanut nuoruutesi halua elämän nauttimiseen, sinäkö muka et tietäisi, mitä merkitsee nähdä kokonaisen maailman ihanuus jalkojen juuressa — ja toivoa itselleen siipiä laskeutuakseen maahan sitä maistamaan?
Mikä hyödyttää meitä ja lähintä sukupolvea paraiten: kaivautuako ratkaisemattomiin kysymyksiin, ilmottautua kaikenlaisiin yhdistyksiin, huomata joutuneensa ymmälle, sorretuksi, muserretuksi, ennenkuin kenties on kantanut ainoatakaan hyväksi poltettua tiiltä tulevaisuuden suureen rakennukseen — vai rohkealla mielellä tunnustaa se savi, josta meidät kerta kaikkiaan on luotu, tunnustaa olevamme luotuja väkevän Jumalan kaltaisiksi, joka istutti viiniköynnöksen, jotta voisimme itseämme virkistää sen rypäleillä, ja miehen kylkiluusta teki naisen juuri niin kauniiksi, niin viehättäväksi, että voisimme unhottaa kaiken sen hien ja vaivan, mitä meillä oli saavuttaessamme hänet ja pitäessämme omanamme — saavuttaessamme ja omistaessamme hänen kauttansa elämisen onnen tai onnettomuuden? — —
Olen sinulta kysynyt, lukijani, vaan ei sinun tarvitse vastata. Tule mukaani vuorille! Viettäkäämme läpi vuorokauden renessanssielämää! —
* * * * *
Pitkin liidunvalkeita, pölyisiä teitä tuli aina viikkojen päästä, joskus pari parin jäljestä, vaan useimmiten suuria parvia noita vaeltavia miehiä, naisia ja lapsia.
He kulkivat maalaiskaupungin lävitse pysähtymättä mihinkään ravintolaan — harvinainen kieltäymys tällä seudulla. Katse luotuna maahan tai tiukasti eteenpäin he astuivat läpi mutkikkaan kadun, missä heitä katseltiin väliä pitämättä tai seurattiin säälivällä hymyllä. Heillä oli kädessä tukenaan sauva tai kainalossa suuri, kirjava puuvillainen sateensuoja. Lapsillakin oli tuommoiset suunnattomat sateenvarjot, joita he kantoivat vakavan arvokkaasti koettaessaan pysyä aikaihmisten kintereillä.
Kuljettu matka oli ollut pitkä; sen saattoi nähdä vaatteista ja käynnistä, mutta eteenpäin oli määrä, ja eteenpäin he pyrkivät; ja niin he pääsivät kaupungista — ja samalla tiehensä, ikäänkuin molempien vuorenrinteiden välinen laakso olisi heidät niellyt.