Miehillä oli kauttaaltaan tummat puvut karkeista, raskaista kankaista, painavat saappaat tai raudotetut kengät ja pyöreät, matalapohjaiset hatut. Harvoin oli hattuun pistetty kukka tai nokkela linnunsulka — jollaisella koristeella Kärntin ja Tyrolin talonpoika ei melkein koskaan jätä itseään somistamatta. Naiset olivat kirjavampia; he kulkivat yleensä suorempina kuin miehet; vaan he kantoivatkin taakkojansa — vasuja, myttyjä — päänsä päällä, niin että heidän oli pakko käydä pää pystyssä, kuten nähdään Italiassa. Hameet tai helmat oli kääritty ylös taikka lyhyiksi leikattu polven kohdalta, ja jalat näkyivät ruskeina ja vahvoina — ellei niitä oltu pistetty jäykkiin, hyvin neulottuihin saappaisiin. Liivi oli tiukka, avoimeksi uurrettu rinnalta; mutta yli olkain olivat pöhöllä paitojen valkoiset hihat. Jos vanhat vaimot kellertävällä ihollaan ja ryppyisillä kasvoillaan lähinnä muistuttivat noitia, niin oli siellä myös ihania olentoja nuorempien, vieläpä keski-ikäistenkin naisten joukossa. Kotoinen maalaisväestömme, se kun on hyvinvoipa ja vanttera taikka kumarainen ja kulunut, jollainen se myöskin voi olla, ei voi likimainkaan näyttää sellaisia tyyppejä. Ja niin nämä miehet, naiset ja lapset kulkivat pienen kaupungin lävitse ja sitten edemmä tietä pitkin, jonne katosivat.
Mitä väkeä nuo ovat? kysyin kerran isännältämme.
Ne ovat pyhiinvaeltajia! —
Vai pyhiinvaeltajia!
Niin! Niitä tulee joka taholta: Kärntin takimmaisilta kulmilta, Steiermarkista, Krainista, luulenpa vielä Unkaristakin, ja ne menevät pyhälle vuorelle — Maria Luscharille! Maria Luschari! Kappaleen matkaa Tarvisista kohoaa kivipatsas, jonka huipussa on valkoinen marmorienkeli. Tämä enkeli on tienviitta. Se ojentaa kättänsä viitaten kapeaan sivulaaksoon. Villit vuoripurot ovat yhtyneet ja tältä kohtaa puhkaisseet itselleen uran. Kesällä uoma on kuiva; talvella virta kiehuu ja kuohuu. Pitkin ahtaan rotkon molempia sivuja pyhiinvaeltajat ovat survoneet polun metsän halki, kivisen kalliomaan poikki, yhä jyrkemmäksi vuoren huippua kohti, missä pienellä tasaisella pinnalla rinteiden ja kuilujen keskellä kohoaa vähäinen, valkoiseksi kalkittu kirkko ja vaatimaton torni pyrkii ylös puhtaaseen vuoristoilmaan. Rikkinäiset, lumipeitteiset alppihuiput — näennäisesti vaan ampumamatkan päässä — tuijottavat säälivästi tätä kääpiömäistä herranhuonetta.
Leiriytyneinä kirkon ympärille, ahtaaseen paikkaan sullottuina, siellä on kaupustelijain myymälöitä, "pyhä" majala paikalliselle papistolle, tässä kirkossa toimiville hengenmiehille, ja "epäpyhä" ravintola hartaille pyhiinvaeltajille ja tiedonhaluisille maailmanlapsille, jotka tahtovat olla yötä alppiseudun viileässä ilmakerrassa.
Tämä vuori on se "pyhä". Tässä kirkossa säilytetään ihmeitä tekevää kuvaa, joka esittää Jumalan äitiä lapsi käsivarrella. Juuri tämän kuvan luo tekevät toivioretkiä sairaat ja murheelliset, kärsivät ja poljetut — kuten meillä vaellettiin pyhille lähteillemme. Me olemme siitä päässeet eroon; mutta eteläsaksalainen, sloveeni, Tyrolin italialainen on vielä tämän lääkityksen tarpeessa. Muuten siitä saa ajatella, mitä tahtoo.
Pieni ystäväni lääkäri ja minä olimme jo kauan jutelleet, että pitäisi mennä sinne yhdessä. Keskikesä oli tavattoman kuuma, Italia pani tuntemaan läheisyyttään — ihanan laaksomme ilma pysyi hiljaa ja hehkui ikäänkuin polttouunista tulleena — siirsimme vuorimatkamme viikosta viikkoon, tyydyin katselemaan, miten pyhiinvaeltajia kulki kaupungin kautta; ihmettelin vaan, etteivät he olleet kokonaan nääntyneet kuumuuteen, hikeen, pölyyn ja paastoon. He kiihottivat mielikuvitustani, he yllyttivät haluani oppia tuntemaan niitä ihmisiä, joista iltasin vilisi tarinoita Gelbfuss papan parvekkeella — noina iloisina Itävallan iltoina, joiden viattomaan ja huolettomaan suloon on vaikea löytää vertaista pohjoisissa voileipäpakinoissamme, kun näissä on meidän oluemme, meidän poliittinen suvaitsemattomuutemme, mieskohtainen närkästymisemme, ahdasmieliset näkökantamme.
Tulipa sitten elokuu ja sen mukana ilman muutos, ukkosta, salamaa ja rankkasadetta. Kaikkien vuorten huipuilla kimalteli lunta, alkoi jo olla syysviileätä, kasvit, eläimet ja ihmiset pääsivät taas hengähtämään — tuli ihana kuukausi, ja eräänä iltapuolena pikku tohtori selitti, että nyt voisin noutaa vuorisauvani ja paulottaa säärystimeni, sillä nyt sitä mentiin Maria Luscharille!
Vielä kerran virkistettiin paikallisia ja karttatietojani miedon, kylmän, vaahtoavan olutlasin ääressä; — pappa Gelbfuss, Minna, Kathi, Eva, pikkunen yliluutnantti, iso kapteeni, pappi, notaari, veli "Hans" ja muutkin veljet: kaikki nyökkäsivät ja toivottivat meille hyvää onnea matkalle! Ja sitten lähdettiin.