Minä en ole vuorille nousija. Olin vähällä sanoa: onko kukaan tasankolainen? Vaan unohdan, että muuan maanmieheni on erinomaisen kova kiipeejä.
Vuorisauvastani olin hyvin ylpeä. Se olisi hyvinkin voinut olla mukana Ditmarskin sodassa, sillä niin pitkä ja raskas ja raudotettu se on — hyppysauva, jota voi käyttää keihäänä. Tohtori vilkaisi siihen, hymähti, vaan ei sanonut mitään.
Edellisenä päivänä olin sen hankkinut; ja koetellakseni sitä ja itseäni olin kavunnut pari tuhatta jalkaa eräälle tunturille, joka haarautui Maria Luscharin vuoresta: silloin olin havainnut, että mitä ylemmä jouduin — ja mitä jyrkemmäksi tunturi kävi — sitä vähemmän apua minulla oli tukisauvastani. Viimeiset kolme, neljä sataa jalkaa minun täytyi ryömiä käsilläni ja polvillani; ja ellei minua olisi hävettänyt, olisin mielelläni päästänyt keihään vierimään kuiluun. Mutta kun loioin ylhäällä huipulla, uupuneena, rajusti huohottaen, hikeä vuotaen — olin tietysti, kuten ainakin kokematon, valinnut urotyöhöni keskipäivän ajan — minkä palkan sainkaan vaivoistani! Kokonaisen maailman ihanuus jalkaini juuressa — kaukonäky ihmeitten maahan, jossa oli siintäviä harjanteita, uhmaavia huippuja, valkoisia torneja silkkihunnun poimuissa — ja ilma niin vahvistavaa, niin kevyttä, niin puhdasta — koko Italian vahvatuoksuiset kukkaishenkäykset, joita pohjolan viileä viima sulattaa ja imee… oo! Ylen ihanaa! —
Minuun oli tullut tavaton into päästä "pyhälle" vuorelle, vaikka pitikin sinne nousta kaksinkertainen määrä jalkoja.
Pitkin matkaa laakson läpi reippaasti tietä marssiessamme tohtori vakuutteli minulle, että olimme valinneet oikean ajan. Kun vasta oikein todenteolla tulisi ponnisteltavaksi, niin iltaviileys jännittäisi voimiamme. Vuoren huipulla tulisi olemaan kylmä — siksi vaippa olalle! Ellemme siellä vaan saisi usvaa, valaisisi kuu meille tietä loppumatkan huipun ylitse pitkin kuilua kirkolle ja majoille.
Koetin luoda itselleni tuosta kuvaa: huippu — kuilu — villit vuorenseinät joka taholla — kirkko ja majat, jotka täältä alhaalta näyttivät naurettavan pieniltä leikkikaluilta korkealla auringon kultaamassa ilmassa… mutta luovuin saamatta kuvaa havainnolliseksi. Minusta tuntui vaan olevan mahdotonta, että me pääsisimme tuonne ylös — ainakaan ensimäisenä vuorokautena.
Tervehdimme "enkeliä", joka viittasi meille tietä syrjälaaksoon. Ja pontevasti sysäsin keihääni kärkeä kulmikasten kivien väliin, joilla polku näytti ihan olevan laskettu — ehkä sitä varten, että pyhiinvaeltaja raukat saisivat yhä sovittaa syntejään.
Sitten päästiin vuorenkupeen juurelle. Tästä alkoi nousu.
Mutta ennenkuin noustaan, luon silmäyksen leveään päälaaksoon — kanavalaaksoon, Tarvisin laaksoon —, mistä muinaisen kansainvaelluksen tie, sotilastie, kauppatie ja nyt rautatie kulkee Italian tasangoille.
Saifnitzin poikki kulkee rautatien raide, Malborghetin ohitse Pontaffeliin ja edelleen Italian alueella Pontebbaan… äh! mitä lukija noista nimistä välittää? Minussa niiden pelkkä kaiku herättää äärettömän monta kaunista, kirjavaa, vahvaa muistoa, ja nämä muistot liittyvät itsestään iltapäivän lämpöiseen, vienoon värihohtoon — koko laakso näyttää ahmien kylpevän tässä valossa — seuraan kaikkia näitä piirteitä, vuorien jyrkkiä, kaltevia tai kaarevia rinteitä, törröttäviä huippuja, yksityisiä puita, kirkontorneja, jonkin talon tai majan kattoa — olen sulautunut tämän maiseman henkeen — ja tunnen kummallista surumieltä, että olen tuonne jättänyt osan sieluani!