Astuimme ehdottomasti ihan syrjään, kun hän meni ohitsemme kantaen synninsovituskimppuansa… viehättävän hienot kasvojen piirteet, tyynet, ylpeät vuorivuohen silmät — ylväs ja vaiti kuin suru. Tohtori ei enää nauranut: kulkija ei katsonut häneen eikä minuun. Pian he molemmat olivat jonkun matkan päässä — isä edellä, hän takana… polun mutka peitti heidät — taas sain vilaukselta nähdä sorean tyttöolennon, joka suurta risukimppua kannatellen asteli pitkin jyrkkää kuvetta… ja sanoin tohtorille, etten muistanut koskaan nähneeni kauniimpaa nuorta naista.
Hän hymyili: kyllä niitä saamme nähdä useampiakin ennen huomista aamupäivää. Glück auf! —
Glück auf! Vuorimiesten huudahdus toisilleen alhaalla pimeässä kuilussa. Oltiin nousemassa, alettiin täyttä totta kiivetä.
Kuinka päästiin huipulle — sitä en enää muista. Ja kertoa sellaisesta vaelluksesta, tunti tunnilta, jakso jaksolta, asema asemalta… mitä vielä? Voiko kuvata, mitä on uupuvien voimien ja samalla ruumiillisen nautinnon tunto — kun rinta rajusti ponnistelee eivätkä kuumat huulet voi muuta ähkiä kuin tajuamattomia ääniä? Miten kuvata levon makeutta, ensimäisten kymmenen minuutin levähdystä pienellä hirsimajalla — kun äkkiä sinipunerva syvyys aukeni jalkojen juureen, äärettömän syvällä rotkon pohjassa?… ja ruoskittua, veristä, oikeastaan kammottavaa Kristuksen kuvaa, joka riippui ristillä tuolla syvyyden partaalla — ikäänkuin se tuskallisen surumielisin silmin mittaisi kaikkea inhimillistä kurjuutta ja viheliäisyyttä kuilun pohjalla — alhaalla laaksossa, jonne on sirotettu pieniä kaupunkeja aivan kuin leikkikalulaatikoita?
Miten hallita sitä vaikutelmaa, minkä teki tämä kapuaminen läpi kumoon kaadetun havumetsän — entisen metsän, jonka puhki vyöry on jyristen kulkenut niinkuin Jumalan ilma vanhan testamentin kansojen halki! Tuntuu kuin vielä kuuluisi ärjyntää Jehovan mahtavista keuhkoista — kostajan, sotapäällikön, tuhoojan… ja nyt alkavan hämärän hiljaisuudessa käy tuhotun metsän mykkä valitus melkein kuuluvaksi… salaiset purot mutisevat, maanalaiset lähteet sirisevät sammalien lävitse — ja runkoja makaa runkojen päällä kuorittuina, harmaankalpeina — kuin urhojen luurankoina.
Mikä äänettömyys! Ei muuta ääntä kuin raudotetusta "keihäästäni", jota hiljakseen noituen laahaan jäljestäni, kun nousemistaan noustaan yhä jylhemmän yksinäisyyden ja villiyden läpi. Miten suurta on täällä ylhäällä alppiseudussa, jonne nyt on päästy. Ei enää metsää — ei edes kuollutta metsää; vain kivilaattoja ja kivimöhkäleitä — siellä täällä joku kitupensas — alppivuohia — joita hämärässä luulen vuorivuohiksi — muutamia loittonevia varjopiirteitä — ja sitten huippujen siintävät rajaviivat — ympärillä hienoa koleannihkeätä kuun utua… sillä kuu on noussut — ja olemme päässeet alastoman vuorenseinän ensimäiselle pengermälle.
Ei vielä mitään kirkkoa, ei yhtään puotia, ei majalaa — vaan "viimeinen asema" ennen viimeistä nousua — pikkunen köyryniska tunturiravintola, jonka matalista akkunoista loistaa valoa — ja jonka matalaan huoneeseen astumme hikeä tippuen, hengästyneinä, nihkeästä alppiviimasta väristen ja huutaen: viiniä!
Ja viiniä saimme.
Kaksi tukevaa vuoriston impeä — mustasilmäistä, korkeapovista, valkoisin hampain hymyilevää — kaatoi meille punaista viiniä Italian rajalta suuriin laseihin. Olimme jo ennestään kuin päihtyneet. Sellaisen nousun jälkeen valtaa päihtymys… se on kuin voitto, ikäänkuin olisi saanut täydellisen vallan, joka ei koskaan voisi kadota; ikäänkuin itse olisi maailman vertainen, joka on korkealla yläpuolella kaikkea pientä, tyhjää, tyhmää ja rumaa, mitä alhaalla on… ja mikä vielä parempaa, tuntuu siltä, että rinnassa ovat ruvenneet asumaan kaikki hyvät vallat, kaiken ylevän, hienon ja rakkaan muisto ja kaipuu. Ei voi käsittää, että ikipäivinä voisi täältä palata ja elää tuolla alhaalla — kuten tohtorin on tapa sanoa — "im Sumpf des Lebens".
Tohtori on hurmiossa, ja minä olen hurmiossa. Jätämme ravintolan ja molemmat "Peer-Gyntimäiset" vuori-immet. Sellaisina lienee Ibsen heidät nähnyt — silloin, kun Peer Gynt vielä oli nuori ja villi.