Kiidämme eteenpäin — kuun udussa ja yön viimassa — vaippa hartioilla, keihäillämme huitoen. Viimeinen vuorenselkä on voitettu — viimeinen varustus rynnäköllä vallattu. Kaikki muuttuu aivan haavemaiseksi. Maailma on epätodellinen… täällä korkeuksissa, monta tuhatta jalkaa meren pintaa ylempänä.
Seisomme kallionkeilalla — vieressä jyrkkiä kuiluja… ja ympärillämme aaltoileva meri hopeanvalkeita usvia, joiden lävitse aavistamme jättiläistunturien seinämiä kohtisuorasti nousemassa syvyydestä — huipuilla kimaltelevaa lunta — kaiken verhona kuun utu kuin vihertävä huurre. Ja tuolla on kirkko — miten pikkarainen! Vaatimaton torni pistää esille vähäiseltä alanteelta, keskeltä keilan huippua… ja leikkipuodit sen ympärillä — ja epäpyhä ja pyhä majala… kaikki ihan kuin liukumassa alas kuiluun — niin ahdas on paikka!
Kuitenkin kaikki pysyy pystyssä — täällä on todellakin kirkko, rakennuksia ja ihmisiä. Täällä eletään — vieläpä eletään vahvasti — keväästä, kun viimeinen lumi on sulanut, syyspuolelle saakka, jolloin sataa ensi lumen.
Täällä tunnustetaan syntejä, täällä rukoillaan niitä anteeksi, täällä saadaan anteeksi, täällä tehdään uudestaan syntiä. Ihmiset ovat rakentaneet kirkon, ihmisiä tänne vaeltaa, ihmisinä he jälleen täältä laskeutuvat.
Haaveelliselta se kaikki minusta tuntui — siitä hetkestä, kun ensin astuimme maallikoiden ravintolaan, missä paikallinen papisto myöskin oli vieraana — ja missä me kaikki lopulta joimme yhdessä, papit, pyhiinvaeltajat, isäntäväki ja matkustajat. Katoliset papit — ainakin näin korkealla merenpinnan yläpuolella — ovat ehkä inhimillisempiä kuin meikäläiset; ainakin heillä on tilaisuutta seurustella sekä väkevämpien että heikompien kuolevaisten kanssa… he eivät väistä tarjottua lasia — käsittelevät juomalaulua yhtä taitavasti kuin järkipäätelmää jumaluusopillisessa väittelyssä… ja kun olimme vähän aikaa jutelleet jumalallisista asioista ja havainneet näkökantamme jokseenkin poikkeaviksi, vieläpä ilman uskonto-opillisen latinan apua — niin täytyi turvautua maallikkolatinaan: ergo bibamus!
Siis joimme… ja pääsimme perin hyvälle tuulelle; kilistimme maljoja, lauloimme, kerroimme juttuja, seikkailuja, matkakokemuksia; emme enää kiistelleet metafysikan korkeista totuuksista — vaan maallisesta kauneudesta ja maallisista kaunottarista. Pikku tohtorin tenori alotti, ja erään papin basso säesti — duetteja, kvartetteja ja yksiäänisiä… matalan majan katto kohosi, surut ja huolet nousivat katon mukana ja haihtuivat tuikkivaan yösineen, missä kuu nyt paistoi pilvettömältä taivaalta alppihuippujen ja laaksojen maailmaan. Olimme kuin veljeksiä — kuin vapaamuurarikunta, jonka kokousta johtamassa keskellä istui sievä emäntä. Hänkin lauloi — ja hänen sisarensa tai kälynsä… kaikki olimme iloisia ja kaikessa näimme ilmestyksiä elämän voimasta ja kauneudesta täällä maailman ihanuuden huipulla… Maria Luschari, Maria Luschari!
Tuliko se hyvästä viinistä, helmeilevän punaisesta viinistä, joka kasvaa vain muutaman penikulman päässä — tuolla alhaalla pitkin Italian aurinkoisia rinteitä? Ihan varmaan se tuli hyvästä viinistä. Kuka epäilee sinun kykyäsi kohottaa ja kirkastaa ja puhdistaa näköämme? Sinun väärentämisesi on syntiä Pyhää Henkeä vastaan… mutta kun sinua nauttii puhtaana ja sekottamattomana näin lähellä alkulähdettäsi, on siinä itsessään anteeksianto, synninpäästö ja lihan ylösnousemus! Koskaan ei näitä ihania seutuja — missä on vuotanut niin paljon veljesverta ja veisattu niin monta hurskasta messua — koskaan ei niitä liene syvimmässä merkityksessä "ristitty". Ei, jos kristinoppi on lihan kuritusta. Aina tulee olemaan selityksen selityksiä — kuten opissa itsessäänkin on ristiriitoja. Siis on sekin mahdollista, että opin perustaja oli niin suuri ja rikas ihminen, että hän todellakin tilaisuuden sattuessa muutti vettä viiniksi — ja että hän ainoastaan väkisin rahvaan ymmärtämättömyyden ja hillittömyyden vuoksi joutui kiivailemaan sitä Jumalan lahjaa vastaan, jona rypäle kaikkina päivinään on ollut kärsivälle ihmiskunnalle. Kysyppä näiltä sekakansaisen rajamaan, "Italian" ihmisiltä — mitä heistä viinittä tulisi? Vastauksena olisi leveä hymyily… he eivät voisi kuvitellakaan sellaista mahdollisuutta: vai ei yhtään rypälettä! Se on verenä työmiehen ruumiissa, talonpojan suonissa; täkäläiset papit ovat talonpoikaissyntyisiä alkuasukkaita — ja pyhiinvaeltajat samoin.
Katsahda yli lähimpien alppihuippujen — alas laaksoihin, jotka viettävät Ylä-Italian lihavia tasankoja kohti. Ylänkömaa, ankaraa työtä tekevä maa; viinimaa, nautinnon maa. Täällä on syntynyt muutamia renessanssin suuria neroja. Vain muutaman penikulman päässä — eräässä näitä laaksoja, missä eristetty ja uhmaileva yhtyy rehevään ja vienoon — Pieve di Cadoressa näki Tizian Vecellio päivän valon.
Tizian, tämä suuri väriniekka, värien loihtija, joka eli satavuotiaaksi — joka rakasti juhlia ja viiniä ja kauniita vartaloita — joka oli "hyvä" katolilainen, joka on maalannut sekä taivaaseen astumisia ja ylösnousemuksia että myöskin Ledan joutsenineen ja Danaen kultasateilleen — niin, joka on maalannut enemmän jumalaistaruja alttaritauluihinsa kuin kymmenen nykyaikaista professoria osaa uneksiakaan!
Ergo bibamus! Siis joimme… ja yön hetket vierivät kuin nauhaan pujotetut helmet.