Näin vierivi aika ja maistellaan,
Ja laulu se käy: poculamus!
Nyt tyydy sä tuommoiseen latinaan;
Jos lie vika… ergo bibamus!
Kyll' ennen taisin myös latinaa,
Olin mestari semmoisessa;
En koulun oppia kiinni ma saa
Nyt päissäni korkeudessa!
Mä täältä nyt silmään laaksohon päin —
Siell' alla on usva ja sauhu;
Ja kohta on häijynä mielessäin
Tuo kiero mailma ja pauhu.
Ja yö kului.
Nousin seisaalle ja lähdin ulos maallikoiden suureen yömajaan — jossa on keittiö ja makuusuoja yhdessä. Kiviliedellä sen keskellä liekehti vielä rovio — puoleksi hiiltyneenä… mutta joku koukero kekäle valaisi ja loi hehkuansa seinien lepopenkeillä makaaviin pyhiinvaeltajiin, miehiin, naisiin ja puolikasvuisiin lapsiin.
Jokin Tintoretto, jokin Ribera olisi täällä voinut tutkia aiheita… se oli "värittäjien" koulu. Tuolla kivikovat pronssikasvot melkein varjossa — täällä vienot, heikosti hehkuvat naispiirteet — jokin polvi pystyssä, jokin käsivarsi veltosti riippumassa — välistä taas muodoton mytty, joka nukuksissa vähän liikahti, sysäsi tai sai sysäyksen… kauttaaltaan maalattua liikkumattomuutta — ja tuota unen ihmeellisen elotonta elämää, joka ilmenee hiljaa huohottavassa hengityksessä, hillityssä yninässä — tai vähemmän runollisessa kuorsauksessa.
Ovi oli auki… kolea yöviima — ja vihertävän kylmä kuutamo — tunki sisään. Kuuvalo jäi sinne leikkimään savesta poljetun lattian poikki lieden punertavaa hehkua kohti. Yöviima väistyi takaisin — mukanaan inhimilliset hiestykset ja hieno kirpeä sauhu puoleksi sammuneista kekäleistä.
Sitten oviaukkoa pimensi muuan olento — voimakas, solakka sloveeninuorukainen, joka kumartui ja tähysteli… ja hänen takaansa, yli hänen leveiden hartiainsa ja hänen käsivartensa alta näkyi villi vuorimaisema, säteillen kaukaisessa ylhäisyydessään, myöskin kumartuvan, tänne tähystelevän — houkuttelevan luoksensa kaunista ihmislasta.
Matalalta lepopenkiltä, nukkuvien pyhiinvaeltajani välistä, irtautui sellainen ihmislapsi — se nuori tyttö, joka oli kantanut risukimppua, katumuskimppua, ylös vuorta ylpeällä niskallaan. Hän oli polvillaan ja ojensi pöyheän, valkean paidanhihan verhoamaa käsivarttansa torjuen tai pyytäen ovessa seisovaa nuorukaista kohti. Mutta tämä ei siitä huolinut… hän vaan seisoi ja viittaili ja pyyteli. Silloin tyttö loi silmäyksen viereisiin kivikoviin pronssikasvoihin… vanhus nukkui sikeästi. Kun nuorukainen oli uskaltanut näin pitkälle — eikä tahtonut mennä — niin täytyihän hänen tulla. Ja ääneti tyttö hiipi lattian poikki — kaksi käsivartta nosti hänet maasta… hän laski ylpeän, kauniin päänsä nuorukaisen olalle — ja poissa olivat molemmat — uskoen itsensä suuren luonnon haltuun, vaipuen sen palvelukseen, kääntyen sen kaikkea armahtavaan sydämeen.
Toivoin hänen vuokseen, että hän kerkiäisi palata, ennenkuin vanha pronssinvärinen pää kohoaisi kovalta alaseltaan — taikka ettei hän enää koskaan palaisi!