Kissan takana ovessa seisoi Mizi.
Hänkin siristi silmiään vahvaa valoa vastaan. Mutta kun Alois oli menossa sivutse kevyesti, hiukan veltosti tervehtien, avasi hän ihmettelevät silmänsä selko selälleen, hymyili ja sanoi: Tulehan sisään! Minä olen ihan yksin. Ja minun on ikävä!
Tuo kuului niin luonnolliselta; olihan melkein itsestään selvää, että
Aloisin piti pysähtyä, ojentaa hänelle kätensä, mennä sisään.
Mitä sinä mieluimmin tahdot: lasillisen viiniä vai olutruukun?
Kiitos — en mitään, vastasi Alois.
No kumpaa? kysyi Mizi ja nauroi.
Alois istui penkille uunin viereen, missä hänen isänsä oli niin usein ja niin kauan istuskellut, että hänestä melkein piti olla siellä merkki.
Molemmat olivat tietysti usein nähneet toisensa lapsena. Mutta koulunkäynnistä ei Tarvisissa siihen aikaan ollut paljon tietoa. Alois oli ollut paljon kotona äitinsä luona tai kuljeskellut itseksensä. Ravintolaa hän oli väitellyt samassa määrässä, kuin isä oli siellä käynyt. Nyt hän istui täällä.
Siis lasillinen viiniä? sanoi tyttö ja kaatoi hänelle.
Tuota — minulla ei ole kreutseriakaan mukanani, vastasi toinen hämillään.