Pinacher pureksi hetkisen viiksiänsä, jotka jo olivat harmahtuneet — ja sitten hän nousi törmälle.
Toiset työntäytyivät syrjään ja tekivät tilaa hänen ympärilleen. Pinacher ei voinut olla isolla, pisamaisella kädellään koskettamatta kolmikulmaista hattua; hänen harmaat, tuikeat silmänsä kiintyivät vainajan ummistuneisiin ja painuneisiin silmiin. Silloin näistä toisen luomi kohosi hieman pystyyn, ja jäykkä, kiilloton katse näytti etsivän pyssymiestä arkun jalkapuolelta. Pari eukkoa kirkaisi: Jesus ja Maria!… ja Alois ryntäsi esille ja sanoi uhaten:
Siunaa häntä, Pinacher! Ja hampaitaan purren hän lisäsi: jos uskallat!
Pyssymies oli ottanut käteensä puksipuunoksan ja pisti sen kuppiin. Mutta hänen kätensä vapisi, kuppi meni kumoon, ja sisällys valui räätälin jalkoihin ja arkkuun.
Silloin kuului huudahdus. Mizi oli temmannut isän mukaansa pyssymiehen ja Aloisin väliin.
Pinacherin käsi oli koholla nuorukaista kohti. Mutta Filafer pappa tarttui hänen käsivarteensa — ja nyt kuului: pappi - pappi!
Kirous hampaissa Rauta-Bartl käännähti kantapäällään — kaikki tekivät tilaa — pyssymies marssi pitkin askelin alaspäin solatielle, paljasti päänsä papille ja tämän seurueelle ja poikkesi kylään päin.
Tätä kohtausta muisteltiin ja pohdittiin kauan aikaa kaikkien läsnäolijain kesken.
Kuukauden lopulla Alois astui puolipäivän tienoissa Filafer papan ravintolan sivutse. Kaarevan oven yläpuolella oli kyltti — kaksi ristikkäistä vasaraa, vuorimiesten vaakunamerkkejä Raiblin sinkki- ja lyijykaivoksista, ja siihen oli maalattu "Glück auf!" Rautakoukussa kyltin päällä heilui tynnyrinvanne, josta roikkui kiemuraisia höylänlastuja; häthätää sitä olisi luullut hienon naisen päästä otetuksi käherrykseksi — mutta hyvällä, vanhalla Itävallan kielellä se merkitsi, että täällä anniskeltiin olutta. Samoin julisti jonkinlainen mehiläispesä, jonka ympärille oli kiedottu kuusenhavuja ja kirjava nauha, että janoiset sielut saivat täällä viiniä tynnyreistä. — Pitkälle ulkonevan räystään alla oli kaksikerroksinen lintuhäkki, jossa oli sirkkupari alakerrassa ja mustarastas ullakolla. Mutta pärekaton mustuneella harjalla istui vapaa lintu, kiiltävän musta kottarainen, nokasta tummankellervä, ja vihelteli kevään tuloa.
Aurinko iski kultavasarallaan kipinöitä jokaisesta märästä kivestä, mitä oli tiellä lätäköiden välissä; aidan juurella alkoivat voikukat ja villit persiljat jo röyheltyä — siellä täällä oli joku pensas täysin vihreä, ikäänkuin hämillään, että oli ensimäiseksi saanut ylleen uuden puvun — ja kynnyksellä istui harmaajuovainen kissa, vahvalta valolta piilottaen silmänsä, joissa oli unen rääppää joka kulmassa, vähän väliä haukotellen niin, että oli leukapielensä nyrjäyttää, samalla kun ilmeisesti mielihyvissään nuuskaisi puhdasta, lämmintä ilmaa, jota ainoastaan terävän nurkan kohdalla — siellä päin, missä varpuset tappelivat — viilsivät väkevämmät kylmät viimat ylhäältä vuoriston kimaltelevalta lumelta.