Niin, isäsi! keskeytti äiti — hän rikkoi oikeastaan pahimmin itseänsä vastaan; ja piti minusta — siitä olen varma, ja semmoisiakin vuosia oli, jolloin elimme onnellisina. Enkä nyt hänen kuoltuaan itse voi ajatella hänestä mitään pahaa — enkä kärsi kenenkään muunkaan puhuvan!
Ja hän suuteli poikaansa kiihkeästi ja veti hänet syliinsä nyyhkyttäen rajusti, kuin vasta nyt saisi murhettansa purkaa. Mutta kun hän ei ollenkaan näyttänyt voivan tyyntyä, rupesi Alois häntä hellittelemään, silitteli hänen leukaansa ruskealla, lujalla kourallaan ja puheli: Äiti, äiti — älä nyt noin itke! kyllä me voimme elää onnellisesti yhdessä. Minä rupean työhön, minä teen… kunhan nyt tyynnyt!
Ei minusta koskaan tule onnellista! kuului vastaus itkun seasta.
Äiti, mikä nyt, on? — Jotakin se on! Minä tahdon sen tietää! —
Äidin käsi vapisi Aloisin kädessä. Min he istuivat kauan yhdessä; sitten äiti sanoi kääntäen päänsä pojasta poispäin: Se mies. Tiedäthän hänen usein täällä käyneen, kun Seppel oli poissa. Mutta aina ajoin hänet tiehensä. Sitten hän tuli joku päivä ennen… ennenkuin se tapahtui. Sinä olit mennyt messuun. Hän rupesi minua ahdistamaan. Lienee ollut juovuksissa. Hän uhkasi Seppeliä, uhkasi minua — hän loukkasi minua: voi, sinä Alois kulta, sinä et tiedä, kuinka kiihko voi villitä miehet. Josef ja Maria armahtakoon meitä kumpaakin! —
Huoneessa oli ihan hiljaista. Alois oli hellittänyt äitinsä käden. Hän seisoi pienen, matalan akkunan ääressä, kumartui estääkseen valoa pääsemästä kasvoihinsa ja katseli metsään päin. Ja hammasta purren hän mutisi: hänen pitää kuolla!
Kuutamoisena yönä hän nousi makuulta hyvin hiljaa, jottei äiti kuulisi viereisestä kamarista. Hän pujotti rihlapyssyn hihnan salakähmää olallensa, nosti ulko-oven salvan varovasti — ja kuuli silloin äidin hartaasti kutsuvan luokseen. Sekunnin ajan hän seisoi hiljaa ja tuon äänen kuuleminen ikäänkuin hyydytti kaiken hänen verensä.
Saisiko hän sitä enää koskaan kuulla? — pitikö luopua aikeestaan — mennä papin puheille — kertoa hänelle surunsa — tyytyä siihen lohdutukseen, minkä pappi antaisi — ja sitten palata kotiin ja olla äidille hyvä, niin kauan kuin heidän annetaan elää yhdessä?
Ei! hänen verensä oli nyt kuin tulessa, mikään mielenrauha ei ollut mahdollinen, niin kauan kuin hän ja Rauta-Bartl elivät samalla seudulla.
Matkalle!