Ja hän rukoili äidin puolesta, astuessaan harmaan aamusumun puhki
Raibliin päin.
Pian hän poikkesi Schlitza-joen viereiseltä tieltä ja rupesi nousemaan. Puunhakkaajain maja oli tunnin matkan päässä ylöspäin vuoristoon mennessä. Siellä hän aikoi tiedustaa, missä päin Pinacher oli tähän aikaan liikkeellä. Sillä metsänkaitsijoita oli useampia, joiden kesken kreivin laaja metsäalue oli jaettu, niin että he vuoronsa mukaan valvoivat metsänhakkuun järjestämistä — ja salametsästäjien kiinni ottamista.
Ylöspäin metsän lävitse. Hänelle oli täällä kaikki yhtä tuttua kuin kotona tuvan lattialla, vaikkei täällä tosin saanut kävellä yhtä tasaisella pohjalla. Hän risteili kevyesti ja vaistomaisesti kuin ainakin metsästäjä tiheiden runkojen lomitse, ryömi, kiipesi, kaarsi kallionkärkiä ja väisti metsäpuron rotkoja. Kuu katosi, usva muuttui aamun nihkeäksi sarastukseksi. Hän piilotti rihlapyssynsä, kuten isän oli tapana, ja saapui puunhakkaajien majalle. He olivat jo nousseet ja istuivat lämmittelemässä valkean ääressä, joka oli tehty muuratulle tulisijalle, keskellä nokeentunutta huonetta. Hän sai kierrellen tietää, mitä halusi. He tarjosivat hänelle aamujuomaa, vaan hän ei huolinut — ja niin hän jätti heidät, saaden mukaansa sen ystävällisen neuvon, että hänen piti varoa Rauta-Bartlia!
Yhä ylemmä. Hän joutui toiselle puolelle Raiblin rotkoja, villiä, alastomia kallioita, joilla vielä oli lunta, kun taas syvällä alhaalla kevät heräsi kirkkaaseen aamuun. Täällä hän istuutui ja veti henkeä. Punertavasta ja aaltoilevasta tulimerestä — ikäänkuin verisenä — vieritti aurinko palloansa esille. Ylt'ympärillä vuorenhuiput pistivät päämöhkäleitään sumun seasta kuin jättiläiset, jotka näyttivät tarkastelevan tuota pikku kääpiötä — ja varmaankin havaitsivat hänet tähän ympäristöön liian pieneksi. Mutta nuorukaisen sydän tykki miehekkäästi: nyt hän oli juuri siellä, missä hänen pitikin olla, lähellä sitä paikkaa, missä isä oli saanut surmansa, ja keskellä sitä aluetta, missä vuorivuohet hyppelivät ja Bartelme Pinacher isännöitsi.
Alois kumarsi päätään syvälle, vaan ei auringonnousun ylevyyden vuoksi; semmoiseen näkyyn hän oli tottunut ja juuri tänään häneltä liikeni luonnolle vähemmän ajatuksia kuin muulloin. Tämän vuoriston lapsena hän olisi tuntenut itsensä onnettomaksi, jos hänet olisi tuomittu elämään täältä poissa Italian tasangoilla. Hän saattoi ajatella itseään vain näiden mahtavien kukkuloiden ja notkojen osana; täällä hänen kotinsa oli, aivan kuin vuorivuohetkin kuuluivat tänne; hän rakasti metsän huminaa, jyrkkien purojen huokaavaa valitusta, uhmaavia huippuja, kimaltelevaa tai sinertävää lunta — mutta jos hänen olisi pitänyt sanoin selittää, kuinka tämä hänen rakkautensa hänessä ilmeni, saatikka osottaa väreillä ja kuvilla tiedottoman kaipuunsa esineitä — niin ei hän arvatenkaan olisi voinut vastata enempää kuin vuorivuohetkaan. Hän istui pää kumarruksissa — ja mietti.
Hän odotti vihollistaan; ajatteli äitiään — ja sitten surmattua isäänsä — ja taas äitiä ja sitä miestä, joka oli syynä sekä äidin että isän onnettomuuteen. Ja hän tunsi: nyt on hetki tulossa!
Sillä välin aurinko yhä enemmän kehkesi aaltoilevasta merestä. Sumu painui laaksoon päin. Tarvis oli näkymättömissä; maailma näytti hänen altaan haihtuneen. Ja hän nosti päätään. Läheisellä harjanteella näkyi auringonpaisteessa pieni pyhiinvaeltajainkirkko, ympärillä rakennuksia ja puoteja — Maria Luschari — "pyhä vuori". Sopiko hänen oikeastaan ajatella miestappoa tuo "pyhä" näky silmäinsä edessä?
Hän kääntyi. Hän näki Mannhartin valtavan kuvun kohoovan etäällä, Sitä tietä, Predilin solan kautta, hän pääsisi tiehensä teon tehtyään. Voisi kiitää läheiseen Krainiin, lymytä sloveenien sekaan… tai kääntyä päinvastaiseen suuntaan, laskeutua Raiblin järvelle, piillä Racolanan laaksossa… ei, siellähän oli äidin sukulaisia ja kenties ruvettaisiin häntä sieltä etsimään. Mutta oli miten oli: jostakin hän kai löytäisi turvaa — sillä täällä oli tiettömiä vuoria ja laaksoja, vieraita majoja ja monta kielimurretta, jotka hän kaikki tunsi. Nyt piti vaan odottaa, väijyä Pinacheria, huutaa sille pari sanaa oikealla Kärntin murteella ja sitten — pyssy poskelle ja luoti suoraan vasempaan rintaan.
Sillä vasempaan rintaan piti hänen kuolintervehdyksensä osua.
Hän odotteli. Aika rupesi tuntumaan pitkältä. Hän oli kovin nuori, kovin maltiton ja hänellä oli suurtyö mielessä. Sitten hän alkoi, vaikkei vähääkään ollut johtanut ajatuksiaan sinnepäin — ajatella Filafer papan ravintolaa — Miziä — eilistä päivää. Eikö siitä tosiaankaan ollut kauempaa, kun se tyttö hupakko oli häntä suudellut? — Eilenkö se tapahtui? — Mutta eipä hän ollut tahtonut tyttöä suudella — eikä enää koskaan sinne menisi… ja kuitenkin oli niin ihmeellisen tyhjää, paljasta ja autiota pitää mielessään sitä ajatusta, ettei enää koskaan saisi Miziä nähdä — ei hänen hymyään hänen, ihmeellisiä silmiään — eikä tuntea hänen käsiään kaulassaan!