Hän tunnusteli kaulaansa ja niskaansa Annappas jos Pinacher ehättäisikin hänen Aloisin edelle…! Kuka silloin suutelisi hänen kylmiä poskiaan? — kuka? — Kyllä äiti!
Silloin hän puristi pyssyä kourassaan. Se oli poikittain hänen polvillaan. Hän tarkasteli sitä, koetti lukkoa ja piitä, katsoi, oliko sankissa ruutia — ja keksi nyt, että hän kiireessä ja peläten herättävänsä äidin jos kovin paljon penkoisi huoneessaan, oli unohtanut ottaa mukaansa luotikukkaron ja ruutisarven.
Hän hymyili; olihan pyssy ladattu. Yksi laukaus riittäisi — hän oli kädestään ja silmästään varma — ruuti oli kuivaa ja pii kunnossa.
Äkkiä kurkisti jokin pää kallion takaa — utelias pääkkönen, jossa oli kaksi pientä, taaksepäin käyristynyttä sarvea… Josef ja Maria! vuorivuohi!
Hän unhotti kaikki — vaan ei sitä, että hän oli metsästäjä. Hän painui hiljaa suulleen maahan, laahasi itseään eteenpäin polvillaan, ojentaen toista kättään — toisessa oli pyssy — muutamia kuivuneita, lumivyöryjen murtamia honganrunkoja kohti — kääntyi sitten runkojen ja matalan pensaikon suojaamana terävässä kulmassa ryömimään sinnepäin, missä vuorivuohen pää taas oli kadonnut — nousi hitaasti seisaalle suuren lohkareen takana — kurkotti kaulaansa ja tähysteli — kunnes taas näki vuorivuohen seisomassa ihan pystyssä kallion pengermällä, etujalat yhdessä ja takajalat hiukan harallaan, hyvän ampumamatkan päässä.
Pyssy poskelle — leimaus — laukaus! — vyöryvä kaiku — otus lyyhistyneenä kuin salaman iskusta — ja Alois kuin salama sen kimppuun.
Eläin sätki, käänsi silmänsä nurin ja loi tappajaansa katseen, jota kestääkseen täytyy olla syntynyt metsämieheksi.
Hän kyykistyi — ja samassa hänen olalleen painui raskas käsi.
Kiinni! —
Se oli Bartelme Pinacher. Hänellä ei ollut mukanaan pyssyä, vaan raskas, raudotettu, piikkipäinen sauva. Alois katsahti ylöspäin; ja se suunnaton tyhmyys, jonka hän oli tehnyt, hervaisi silmänräpäyksessä hänen ajatuksensa ja liikkeensä, niin ettei hän edes estänyt voutia sieppaamasta pyssyä maasta ja heittämästä sitä olalleen.