Vouti ilkkui nauraen: sinä seuraat isäsi jälkiä, poikaseni! Mutta nyt — mars täältä — kaksi askelta edelläni! Jos yrität karata, pistän tämän piikin selkäsi puhki ja puin sinua niin kauan kuin jaksan! Otusta saat itse kantaa — juuri noin selässäsi — kun kerran olet kauniisti sille antanut, niin että riittää! Mars! —

Alois ei virkkanut sanaakaan. Kumarruksissa kantaen ampumaansa otusta hän kulki edellä alaspäin. Vouti hänen kintereillään.

Sitten tämä komensi: seis! Aion sentään varmuudeksi — kun mukanani on lyijyä ja ruutia — täyttää pyssysi piipun. Siitä on itsellesi vahinkoa, jos minun tulee pakko se myös sytyttää! Sinä olet koiviltasi minua ketterämpi — voisit saada päähäsi paiskata otuksen maahan ja livistää. Mutta silloin minulla ei ole muuta neuvoa kuin lähettää sinulle muistutus isäsi omalla vehkeellä. No, katsos hittoa, kun luotini sopii — sitä voi sanoa onnen potkaukseksi! Kas niin! Nyt vaan ruutia sankkiin! Lähdetään taas!

Pinacher oli ladannut Seppelin pyssyn ja ripustanut sen vasemmalle olalleen. Kädessä hänellä oli piikkisauvansa, jolla hän vähä väliä — ikäänkuin kehotukseksi — sohi nuorukaisen selässä roikkuvaa vuorivuohta.

Aloisin sydän paisui. Kiukun, nöyryytyksen, pettymyksen, koston kyyneliä värisi hänen silmäluomissaan. Eteenpäin kumartuneena, huulta purren hän astui raskasta kulkua alaspäin. Millainen olikaan hänen mielensä ollut matkalla ylöspäin!

Silloin juolahti hänen päähänsä muuan ajatus — pelastuksen.

Pinacher! sanoi hän. Minun täytyy levätä!

Lempo soikoon! kun päästään alas, kyllä minä toimitan sinulle lepoa — kopissa rautaristikon takana!

Tällä kohtaa oli jyrkkä ahde. Heidän ympärillään oli tiheästi honkia, havuneuloilla oli liukasta astua. Alois hellitti otuksen; se ja hän mätkähtivät raskaasti maahan. Ylös siitä, pentu! ärjäsi vouti ja tavotti häntä sauvallaan. Samalla hän itse menetti tasapainon, liukui pari askelta ja kaatui puuta vasten. Niin nopeasti kuin ajatus tarttui Alois pyssyn perään molemmin kourin — riuhtasi vimmatusti — hihna katkesi — kuului pamaus — hurja parkaisu ja pitkä voihkina, joka päättyi kiroukseen — ja Rauta-Bartl makasi maassa, koristen viimeisissä hengenvedoissaan, vasen rinta ammuttuna puhki.

Alois tuijotti, savuava ase kädessä, kauhistuneena viholliseensa.