Jumalan rauha! tervehti mies.
Jesus Maria! sinäkö se olet, Alois? huudahti vaimo.
Alois nyökkäsi ja viittasi kädellään entiseen kotiinsa. Eukko aikoi vastata, mutta mies keskeytti: Kyllä tiedän — hän on kuollut — kuulin sen tänään Raiblissa. Sano vaan: mistä täällä päin nyt puhutaan? —
Eukko vastasi hänelle kerkein kielin, että nyt puhuttiin sodasta eikä mistään muusta. Että Filafer papan luona majaili jokin upseeri ja värvääjäkersantti — että kamreeri oli kuollut halvaukseen — j.n.e. Vaan mistä sinä tulet, Alois? ja mitä sinä olet niin kauan puuhannut?
Minä olen ollut monessa paikassa — pitkin koko Krainia — metsätaloissa ja sahoissa — ja nyt olen tullut katsomaan äidin hautaa. Sillä totta kai hänet haudattiin tuonne kirkkomaahan isän viereen? — Voi sentään! kyllä hän sai kristillisen ja hyvän hautauksen; ja kauniisti hän kuoli; minä olin hänen luonaan viime ajat; annoimme hänelle soppaa joka päivä; hänen oli vaan niin kauhean ikävä sinua! —
Alois käänsi kasvonsa poispäin. Onko sinulla kotioveni avain? kysyi hän jyrkästi.
Sitten hän meni vanhaan mökkiinsä. Hän istuutui tuolille, jolla äidin oli ollut tapana istua; ja siihen hän jäi liikkumattomana käsi silmillä, kunnes tuli aivan pimeä. Hän nousi, sytytti kynttilänpätkän, tarkasti kaikki esineet. Talouskapineista ei ollut montakaan jäljellä, kun hautajaismenot oli suoritettu. Mutta kaikkialla, missä äiti oli liikkunut, ja kaikessa, mitä äiti oli pidellyt, hän viivähti, etsien näkyväisten esineiden avulla näkymättömiä muistoja.
Kaapin päältä hän löysi sen pitkähkön, kirjokantisen lippaan, jonka Mizi oli hänelle lahjottanut. Hän otti sen sieltä, pyyhki siitä pois paksun pölyn ja hämähäkinseitit ja katseli sitä. Hm! sehän on ruumiskirstun näköinen — lapsen kirstun. Voi, jospa olisin kuollut jo pienenä!…
Kaikissa tapauksissa häntä kummallisesti ilahutti, että lipas oli säilynyt oikeudenpalvelijain kynsistä. Hän laski sen ylimmälle kapealle hyllylle kaappiin — tyhjään kaappiin — ja lukitsi oven.
Kuu oli noussut. Se paistoi tuttavallisesti, täynnä lapsuuden muistoja ja samalla kumman kaameasti huoneeseen pienien ruutujen lävitse. Hän sammutti kynttilänpätkänsä ja meni ulos hiljaiseen, lämpimään iltaan. Kapeata ajotietä pitkin, joka kulkee Prisnigin poikki, hän joutui Tarvisin ylimpään osaan, missä on pitäjän kirkko ja hautuumaa. Käyntiportti ei ollut lukossa; eräässä kolkassa hautuumaan muurin vieressä hän löysi kirkkaassa kuutamossa sen pienen haudan, jossa hänen vanhempansa lepäsivät. Hän polvistui, laski hattunsa maahan, hypisteli rukousnauhansa pieniä puuhelmiä ja luki kaikki ne rukoukset, jotka oli äidiltään oppinut.